Rauhalahden kartanon puutarha. Kuva: Anna-Lisa Hallman
Terassin koristepuutarha
Rauhalahden kartanon puutarha sai nykyisen muotonsa vuoden 1926 jälkeen, kun Lauri ja Elna Hallman olivat ostaneet kartanon (n. 1 500 ha) sen aikaisemmilta omistajilta, Jalkasilta. Puutarha vierti kartanolta rantaan luonnon muotoja seuraten. Vanhoista valokuvista voi päätellä, että silloisessa puutarhassa oli syreenipensaita ja siellä kasvoi koivuja.
Kun Hallmanit tulivat Rauhalahteen, korjattiin ensin päärakennus täysin. Remontti tehtiin Kuopion silloisen kaupunginarkkitehdin, Nykäsen, piirustusten mukaisesti. Puutarhan rakennustyöt tehtiin 1929-30. Appeni, kauppaneuvos Lauri Hallman, on kertonut minulle, että syy terassipuutarhan rakentamiseen oli hänen vaimonsa, Elna Hallmanin, huono terveys.
Puutarhan rakentamiseen käytettiin kiviä, jotka saatiin samaan aikaan raivattavilta pelloilta. Rauhalahden tallissa oli 13 hevosta, jotka vetivät kiviä pelloilta ja kuljettivat kartanon puutarhaan. Koska Suomessa oli lama ja tehtaat oli suljettu, saivat Hallmanin Itkonniemen tehtaiden työmiehistä halukkaat tulla Rauhalahteen terassin rakennustöihin. Näin terassin päälle, rannan puolelta yli kolmen metrin korkeuteen, syntyi kartanon koristepuutarha.
Terassin tarkoitus oli estää kostean ja kylmän ilman pääsyn puutarhaan. Tämä kauppaneuvoksen oivallus teki mahdolliseksi monien silloin Pohjois-Savossa harvinaisten kasvien kasvattamisen puutarhassa.
Appivanhempani olivat matkustelleet paljon ulkomailla. Hallman möi paljon puutavaraa Englantiin ja Lauri Hallman oli nimitetty Iso-Britannian konsuliksi. Kun 1940-luvun lopulla ja 1950-luvulla käyskenteli Rauhalahden puutarhassa, tuli siitä mieleen geometrinen englantilainen puutarha. Käytävien ja kukkapenkkien muodot olivat geometrisia ja symmetrisiä. Tuijat oli leikattu pyöreiksi ja terassia ympäröivä taikinapensasaita kulmikkaaksi.
Puutarhan hiekkakäytävät olivat suorat. Puutarhuri ja lapset huolehtivat rikkaruohojen poistosta. Hiekkakäytavien väliin jäi puutarhan molempiin päihin neliön muotoiset nurmikentät ja keskelle suurempi, suorakaiteen muotoinen. Keskellä suorakaiteen muotoista nurmikenttää oli koivupölkyn päällä asetettu aurinkokello. Aurinkokelloa ympäröi kukkapenkki, johon joka kesä istutettiin leijonankitoja.
Neliönmuotoisia nurmikentiä koristi neljä pyöreä tuijaa, yksi jokaisen nurkan keskellä. Nilsiän vaaleista liuskekivistä oli keskelle nurmikkoa rakennettu pyöreä patio ja kävelypolku nurmikon halki hiekkakäytäville. Liuskekivet oli ympäröity kukkapenkillä, jossa kasvoi mm. saksankurjenmiekkoja ja orvokkeja. Niin näillä kuin muillakin kartanon puutarhan nurmikentillä kasvoi belliksiä (kaunokainen). Pienet ja matalakasvuiset bellikset auttoivat pitämään nurmikon matalana aikana, jolloin polttomoottorikäyttöistä ruohonleikkuria ei vielä ollut. Silti nurmikot jouduttiin leikkaamaan viikatteella muutaman kerran. Suorakaiteen muotoisen nurmikon lyhyillä sivuilla kukkivat kartanon emännän rakastamat runko- ja jaloruusut. Runkoruusut säilytettiin talvella kartanon kellarista, josta ne haettiin puutarhaan alkukesällä. Jos ruusujen talvehtiminen epäonnistui, emännän lempikukkien tilalle ostettiin uudet. Runkoruusuja oli tämän nurmikentän molemmissa päissä 9 (5 + 2 x 2). Jaloruusut oli istutettu runkoruusujen väliin.
Risto Ihantola asui isovanhempiensa luona Rauhalahdessa vuodesta 1949 vuoteen 1955. Hän on kertonut, kuinka hän pikkupoikana loppusyksystä, kun maa jäätyi ensimmäisen kerran, pääsi työmiesten mukaan hakemaan hevosella muurahaispesiä Aittolammen metsästä. Muurahaispesät lapioitiin kukkapenkkeihin ruusujen talvisuojiksi.
Puutarhassa oli myös suuri perennapenkki. L-kirjaimen muotoinen penkki sijaitsi aitan ja kartanon välissä. Tässä penkissä kukkivat ainakin ritarinkannukset, punaiset ja vaaleanpunaiset pionit, daaliat, piikkiputket, särkyneet sydämet, ruskoliljat (keisarinkruunut), keltapäivänliljat ja lehtoakileijat.
Terassin kaakkoiskulmassa oli Elna Hallmanin lapsuuden leikkimökki. Leikkimökissä oli oikea puuhella. Leikkimökin eteen oli tehty lasten kukkapenkki (mm. jaloruusuja ja leijonankitoja).
Kahdet kiviportaat johtivat terassin keskeltä rantaan. Lipputangot seisoivat portaiden molemmilla puolilla. Portaat kulkivat ensin suoraan kohti rantaa, sitten ne kääntyivät pienen tasanteen kautta keskellä olevalle matalalle tasanteelle, josta paratiisiomenapuiden vierustama käytävä vei rantaan. Terassikivien päällä ja väleissä kukki keltainen maksaruoho. Sitä kasvoi ruunsaasti myös puutarhan terassia ympäröivän taikinapensasaidan takana.
Kivirappusten kohdalla terassilla sijaitsi puutarhan oleskeluryhmä: keinu, pöytä ja tuolit. Aluksi ne olivat puuta, myöhemmin metalia. Lämpiminä kesäpäivinä tämä oli puutarhan paras paikka. Siitä saattoi katsoa rantaan ja Rauhalahdelle. Rantaan johtavien rappujen väliin tehdyssä kukkapenkissä kukkivat krassit.
Edellä mainittua oleskeluryhmää enemmän oltiin kartanon verannalla. Usein kesällä juotiin päiväkahvi niin vieraiden kuin kotiväen kanssa siellä. Päärakennuksen remontin yhteydessä verannalle oli rakennettu näyttävät pyöreät pylväät. Pylväitä kiersivät siniset alppikärhöt. Kuistin edessä oli kaksi runkomaista kirsikkapuuta ja runkoruusuja. Aitan puoleisessa päässä, seinää vasten viihtyivät villiviinit. Ne suojasivat verannalla istuvia ja peittivät salin eteläpuolen ikkunat. Villiviinien seassa kukoistivat tiikerinliljjat ja valkovihreälehtiset kuunliljat.
Verannan rappujen ja seinän väliin jäi suojaisa ja lämmin perennapenkki. Sinne oli istutettu kukkasipuleita (tulppaaneja, narsisseja, helmililjoja ja krookuksia) sekä kivikkokasveja kuten kaukasianmaksaruohoa ja arovuokkoja. Tämän penkin vieressä, talon päädyssä, oli kukkapenkki, jossa kasvoi mm. kuunliljoja sekä runko- ja jaloruusuja.
Terassin varjoisassa pohjoispäässä kasvoi sebramänty ja leikkaamattomia tuijia, puistoalppiruusuja sekä kotkansiipiä. Suojassa, sebramännyn alla oli sopiva paikka lehtikompostille.
Terassille oli vedetty vesiputket, jotta puutarha saataisiin helpommin vettä. Vesi tuli Aittolammesta omalla paineella. Kukkapenkit kasteltiin peltisillä kastelukannuilla, sillä vedenpaine ei riittänyt mekaanisten kastelulaitteiden pyörittämiseen. Yleensä ruusut kasteltiin illansuussa, kun navetassa ei enää tarvittu vettä. Puutarhasta huolehti kesäksi palkattu puutarhuri tai puutarhaharjoittelija.
Keittiöpuutarha
Kartanon keittiöpuutarha sijaitsi aitan takana. Puutarhaa ympäröi puinen aita. Herrasväen kasvimaa oli koristepuutarhan puolella. Työväellä oli pieni kasvimaa pihan puolella. Lämpimimmällä paikalla aitan seinää vasten kasvatettiin ruohosipulia ja tomaatteja. Sitten tulivat lasilla peitetyt lavat, joissa kasvatettiin salaattia, retiisejä, tilliä ja persiljaa sekä pussi- ja varhaisperunaa. Kompostin päällä kasvoi joinakin vuosina kurpitsa. Penkeissä viljeltiin pyöreitä kesäporkkanoita ja tavallisia pitkiä porkkanoita, punajuuria, nauriita, kukkakaalia, ruusukaalia, keräkaalia, sipulia, papuja ja herneitä. Alimpana keittiöpuutarhassa, mansikkapenkkien alapuolella, oli perunaa. Kasvimaalla oli myös alue, jossa Elna Hallman kasvatti jaloruusuja, luultavasti jalostustarkoituksessa. Myös lapset saivat omat pienet porkkana- ja naurispenkit hoidettavakseen.
Hyötypuutarha
Terassilta laskeuduttiin portaita myöten kartanon puistoon ja hyötypuutarhaan. Leikkimökin vierestä johtivat toiset ja keittiöpuutarhan vierestä toiset kiviportaat hyötypuutarhaan. Jälkimmäisten portaiden vieressä oli vanha, punainen kaivokoppi. Ison siirtolohareen (Iso kivi) vieressä kukkivat siperiankurjenmiekat. Leikkimökin kohdalla kasvoi kirsikkapuita ja pähkinäpensaita. Rannan puolella Ison kiven vieressä olivat raparperit ja marjapensaat (musta- ja punaherukka sekä karviasmarjat). Marjapensaiden vieressä rantaan johtavalle käytävälle asti oli istutettu omenapuita.
Vuonna 1955 Kuopion maalaiskunta alkoi verottaa kauppaneuvos Lauri Hallmania puutarhan antimista ja kalansaaliista kohtuuttoman paljon. Paikallisen kalastajan mukaan kalaa olisi pitänyt pyytää niin paljon, että kartanossa olisi syöty joka päivä lohta, sen ajan kalleinta kalaa. Tästä suutttuneena Lauri Hallman vedätytti juurineen ylös kaikki omena- ja kirsikkapuut sekä viini- ja karviaismarjat. Hän ei myöskään noussut enää veneeseen, jottei häntä voisi syyttää kalastuksesta. Tosin hän mielellään istuskeli lastenlastensa kanssa kartanon alaverannalla ja pujotteli heidän kanssaan matoja pitkäsiimaan.
Kartanon puisto
Rantaan johtavan käytävän pohjoispuolelle jatkui kartanon puisto. Puistossa kasvoi jaloja lehtipuita, kuten metsälehmuksia, jalavia, siperianlehtikuusia , siperianpihtoja, sebramäntyjä ja pähkinäpensaita. Lähempänä rantaa, tenniskentän vieressä, kasvoi jalavia. Rantaan johtavaa hiekkakäytävää vierustivat koristeomenapuut (paratiisiomenat). Lähempänä rantaa kukkivat kurttulehtiruusupensaat ja syreenipensas. Puistossa kasvoi luonnollisesti myös koivua ja kuusia, mutta ne eivät estäneet näköalaa terassilta rantaan.
Kartanon puisto oli niittyä, jossa kukkivat alkukesällä esikot ja valkovuokot, kesällä lemmikit. Nurmikon hoidossa auttoivat hevoset.
Kartanon piha
Kartanon piha oli talon länsipuolella. Orapihlaja aita erotti pihan talousrakennuksista ja työväen asuintalosta. Aitan vieressä kasvoivat vanhat siperianlehtikuuset. Pihaan ajettiin nurmiympyrän kautta. Myös tällä nurmikolla kukkivat bellikset, kunnes kauppaneuvos Lauri Hallman riitaantui Kuopion maalaskunnan verottajan kanssa ja muutti asumaan Töölöön. Hän kylvätytti entiseen hedelmätarhan lisäksi ohraa myös tälle pihanurmikolle.
Kartanon pääoven vieressä oli iso, tuulikaapillinen kahden osaston koirankoppi. Siellä asuivat bernhardinkoirat, Lady ja Barry. Koirankopin vieressä kasvoi vanhoja syreenipensaita, jotka suojasivat keittiön portaita katseilta. Keittiön päädyn ja työväen asuintalon välissä kukki kesäkuussa todella iso tuomi.
Lapsuuteni turvallinen koti Kuopiossa sijaitsi puistojen keskellä ensimmäisen kaupungin osan korttelissa 28. Sitä reunustivat kadut Piispankatu idässä, Brahenkatu etelässä, Kuninkaankatu lännessä sekä Aleksanterinkatu (nykyään Kuopionlahdenkatu) pohjoisessa. Piispanpuiston suuret puut, etenkin korkeat kuuset aivan meidän portin luona muistan vieläkin. Ortodoksinen kirkko puiston takana herätti uteliaisuuteni, mutta Lääninhallituksen valtavaan puistoon en uskaltanut pienenä mennä. ”Samuli” Kuopionlahden rannalla oli mieluisa paikka, jossa opin ensin laskemaan mäkeä ja sitten hiihtämään. Lienee ollut ”Samulin” ansiota, että mieluisin liikuntamuotoni on vieläkin hiihto. Naapurissa Kuninkaankadun puolella oli Hiekkalan talo. Muistan olleeni nuoren herra Hiekkalan kanssa retkellä Sorvarinkadun paraatirapussa. Raput olivat tosi korkeat, mutta onneksi kapeat. Tarjoilu käsitti mehua ja pullaa. Aleksanterinkadun toisella puolella oli vanha piispantalo, joka silloin toimi Kuopion naiskotiteollisuuskouluna.
HISTORAA
Korttelin vanhin rakennus, joka sijaitsi Aleksanterinkadun puolella, oli vuodelta 1885. Talon oli suunnitellut arkkitehti Josef Stenbäck ja sitä kutsuttiin Herckmanin kartanoksi omistajiensa mukaan. Talon oli rakennuttanut Kuopion ensimmäisen hiippakunnan sihteeri, varatuomari Karl August Herckman, hänen puolisonsa oli nimeltään Lydia. Kuninkaankadun varteen tuli vielä iso tuparakennus. Kuopion hiippakunnan muuttaessa Savonlinnaan oli tuomari Herckmanin luovuttava kauniista talostaan puutarhoineen. Asumukset ja kortteli 28:n yläosan osti Ivan Samoiloff (Venäjän kansalainen). Varakkaana miehenä hän lunasti myös korttelin etelänpuoleisen osan uusia rakennuksia varten. Kiinnekirja annettiin 27.8.1900 Kuopion 1. kaupunginosan korttelista N:o 28, josta puolet talonomistaja Ivan Samoiloffille. Vuosisadan alussa, vuosina 1904 ja 1906 rakennettiin rakennusmestari J. Kekäläisen suunnittelemat talot, ensin Piispankadulle, sitten Kuninkaankadulle.
Vuoden 1910 henkikirjat kertovat korttelin väestä seuraavaa: talonomistaja Ivan Samoiloffin perheeseen kuuluivat vaimo Ida, os.Hämäläinen, ja poika Johan synt. 1903. Vuonna 1910 korttelissa asui 41 henkeä, 11 miestä ja 30 naista. Virkamies-nimikkeellä oli 35 henkeä ja palvelijoita 9. Virkanaisia lienee ollut 24. Lääninhallituksessa taisi olla paljon naistyöpaikkoja? Puhtaaksi kirjoittajia, puhelujen välittäjiä. Opettajia naisista oli 3.
Kymmenen vuotta myöhemmin, vuonna 1920, rakennuksissa oli yhteensä 46 asukasta, joista 17 miestä ja 29 naista. Lapsia oli perheissä vähän, kaikkiaan 7. Virkamiehiä oli 22, joista naisia 14. Palvelijoiden määrä oli pudonnut kahdeksaan. Sensijaan oli tullut uusia ammattinimikkeitä, esim. konttoriapulaisia, työmestareita ja työnjohtajia, käskyläisiä yleisessä palveluksessa tahi yksityisissä laitoksissa. Virkamiehiin kuului: virkamiehiä, pensioninnauttijoita, kiinteistönomistajia, itsenäisiä elinkeinonharjoittajia, yhtiönjohtajia, isännöitsijöitä; koroilla-eläjiä. Talonomistajaksi ilmoitetaan Johan Samoiloffin omaiset Venäjällä. Talossa asui leski Anna Sofia Samoiloff tyttärensä Annan kanssa s.1896. Nyt alkoi myös metsänhoitajien ammattiryhmän tulo, peräti 3 perheen voimalla. Lisäksi oli lehtori, maisteri ja pari konttoristia perheineen. Kaiken kruunasi neiti Maria Juvonen, joka asui omassa yksiössään, vaatimattomana, miellyttävänä naisena vielä 1930-luvulla – keittäen maailman parasta mämmiä pääsiäiseksi! Rakentaminen jatkui vielä vuonna 1922. Silloin jatkettiin tuparakennusta etelään päin hieman leveämpänä kuin yläosa. Tämän talon ja vuonna 1906 rakennetun talon väliin jäi ”porttikonki”. Korttelin pihalla Brahenkadun (vanha nimi Väinönkatu) tuntumassa oli kaivo, joka oli muutettu rautaiseksi vesipostiksi. Sitä koeteltiin kielellä pakkasen purevuuden mittaamiseksi.
Metsäalaan kuuluvat firmat, Hackman & Co, Stockfors sekä Pohjois-Savon Uittoyhdistys ja Perkaus, ostivat koko korttelin taloineen ja muodostivat yhtiön ”Talo Osakeyhtiö Honka”. Vähitellen näiden firmojen henkilökunta valtasi melkein koko korttelin asunnot.
ASUKKAAT
Vuonna 1928 muutti metsänhoitaja Hugo Hukkinen vaimonsa Lailan ja tyttärensä Anna-Lisan kanssa Piispankadun taloon. (Postiosoite Piispankatu 2)
Isäni Hugo oli edellisenä vuonna saanut työn Hackmanin aluematsänhoitajana. Ensimmäisistä vuosista minulla ei ole kuin hajanisia mielikuvia. Vanhat valokuvat kertovat hiekkalaatikosta ja siellä viihtyneistä toisista lapsista. Veljeni Lasse (Lars Johan) syntyi vuonna 1928. Sisareni Kristina (lempinimeltään Tinttu) kasvatti perhettä vuonna 1930. Hänen syntymänsä muistankin automatkasta Hackmanin Fordilla pitkin Maaherrankatua Suokadun synnytyssairaalaan, siihen aikaan ”lapsenpäästölaitos”. Naapurissa asui samanikäinen poika Olli, metsänhoitaja Jussi ja Liisa Karttusen ainokainen. Hänellä oli ikioma Aune-hoitaja (myöhemmin kampaaja ammatiltaan ja sellisti Tauno Vartiaisen puoliso). Olli oli vaalea, kiharatukkainen kaveri. Olin mieluinen vieras aamuisin Karttusen keittiössä, sillä yksinäiselle lapselle ei maistunut puuro. Osasin innostaa Ollia ruokailussa ja päästiin pian hiekkalaatikolle, joka oli aivan Karttusen pihaoven vieressä. Piispankadun talo käsitti 2 viiden huoneen asuntoa. Perheellemme oli varattu ”pohjoispuoli” talosta, johon majoittui myös Hackmanin konttori. Rakennuksessa oli korkea kivijalka, jonka uumeniin mahtuivat kellarit ja liiterit.
Karttusen asuinkerroksen alla eteläpäädyssä oli 2 autotallia sekä verstas autonkuljettajille ja talonmiehelle. Asunnoissa vesi tuli hanoista ja viemärit toimivat. Lämmin vesi kuumennettiin keittiön hellan kautta. Toisin sanoen meillä oli kylpyhuone WC kotona. Puuliiterit olivat tärkeitä tiloja, sillä ilman kuivia halkoja ei isoja kaakeliuuneja saatu lämpimiksi. Sisäänkäynti kadulta eli ”paraatiovi” käsitti vain yhden ulkorapun, muut noustiin sisällä. Ovikellokin oli vasta ylhäällä. Pihanpuolen raput levittäytyivät kauas pihalle. Talvisaikaan se työllisti keittiöväen.
Iän karttuessa uskalsin hakea seuraa vähän kauempaa eli pihan Kuninkaankadun puolelta. Sieltä minulle ja perheellemme tuli läheiseksi talonmies Janne ja Hanna Hagmanin tytär Elina. Olimme tosikilttejä tyttöjä, jotka leikkivät nukeilla, hyppäsivät ruutua ja pelasivat pallokoulua. Talvisin teimme lumilinnoja koko lapsijoukon kanssa. Snellmanin koululla (Kirkkokadulla) olimme eri luokilla, mutta Puistokoululla samalla opettaja Helmi Karjalaisen luokalla.
Eteläinen talo Kuninkaankadulla (os. Kuninkaankatu 1) oli kaksikerroksinen. Lienee ollut kivitalo, tai ainakin rapattu. Eteläpäädyn alakertaa hallitsivat Uittoyhdistys ja Perkaus. Niiden konttoritilan ikkunoita oli Kuninkaankadulle, Brahenkadulle ja pihalle. Yläkertaan vievien ulkorappusten vierestä päästiin talonmiehen asuntoon (ikkuna kadulle) sekä neiti Maria Juvosen, (lasten ”Mari-täti”, Kallavesi henkilökalenterin tieto: palvelijatar s.1866 ) yksiöön (ikkunapihalle). Näissä ei aluksi ollut vesijohtoa eikä viemäriä.
Pihan ulkorakennuksessa oli hevostalli, ulkokäymälät ja aittoja. Kun uusi ulkorakennus 1930-luvun puolivälissä rakennettiin, siihen saatiin uusi talli talonmiehen hevoselle, vesivessat ja pyykkitupa sekä talonmiehen perheen aitta. Elinan kertoman mukaan hänen äitinsä kävi päivittäin onnellisena pesutuvassa, mikä olikin tärkeätä kaikille asukkaille, jotta vuorojärjestys toimisi hyvin. Vielä yksi parannus näihin pieniin alakerran asuntoihin tuli, kun niihin rakennettiin vessat ja viemärit. Elina kertoi, että viimeisen kesäremontin ajan hän asui vanhempiensa kanssa aitassa.
Toisen kerroksen eteläpäädyssä asui Hackmanin ”kasööri” Antero Leskisen perhe. Leskisen lasten, Aimon ja Raijan kanssa tulin tositutuksi vasta sota-aikana, sillä perhe muutti Hackmanin omistamaan Tyynelään Niuvan tien varteen. Uusi asunnon vuokraaja oli Saastamoisen konttoripäällikkö Armas Kaila. Kailalla oli 2 tytärtä, Anneli ja kanssani samanikäinen Eila. Tyttöjen äiti, Oili, oli minusta hyvin kaunis. Etenkin hänen ”kultaiset” hiuksensa ovat jääneet lähtemättömästi mieleeni. Perhe oli asunut Saksassa ja tuonut sieltä mukanaan kauniita vaatteita ja tapoja. Konttoripäällikkö Kaila pääsi työstään klo16 , jolloin perhe söi ja isä Armas meni iltapäivälevolle. Täydellinen hiljaisuus vallitsi. Ystävyys Eilan kanssa kesti pitkään. 30-luvun puolivälissä Hackmanin konttori siirtyi asunnostamme Piispankadulta Kuninkaankadulle. Kun kadun ulko-oven portaat olivat sisällä, nousu toiseen kerrokseen oli mahtava. Muistan seuranneeni kassakaapin vientiä ylös. Köysien avulla kaappia hinattiin ja autonkuljettaja Kaarle Kustaa Kemppainen huusi: ”Hoori opp, hoori opp!”, muttei osallistunut työhön. Muistelen ihmetelleeni tapausta suuresti.
Kuninkaankadun talojen välissä oli ”porttikonki”, yhden auton ajettava. Siitä veivät portaat Uittoyhdistyksen autonkuljettaja Palle Långströmin, vaimonsa Aunen sekä tyttärensä Eijan ja poikansa asuntoon.
Lapsuuteni sopraano oli Agnes Arnkil. Hän huuteli lauluäänellään poikaansa ”Offii, Offfiii”. Offi oli metsänhoitaja Jarl Arnkilin nuorin poika Rolf, vanhemmat veljet Eirik ja Putte. Arnkilit muuttivat työn perässä Jyväskylän kautta Viipuriin. Tämä iso asunto sijaitsi ”porttikongin” pohjoispuolella olevassa talossa, johon pienemmästä asunnosta siirtyi Stockforsin konttoristi Idor Leppänen perheineen. Perheeseen kuuluivat äiti Aina Lyydia, tytär Salme ja pojat Lauri, Jaakko ja Risto. Jaakko oli samanikäinen kanssani ja Risto taas Lasse-veljen hyvä kaveri. Jaakon ja Riston ansiosta tuli tyttöjoukkoonkin säpinää.
Halkoliitereistä tuli rakennus-ja leikkipaikkoja. Päiväkirjani kertoo ”Yläpusulasta”, jossa Eilan kanssa olimme piilossa ”karttua” ja muita häiritsijöitä. Leppäsen entiseen asuntoon muuttivat merkonomi Taju, äiti Margit ja tytär Raili Mykkänen. Lähinnä Aleksanterinkatua Kuninkaankadulla asui Uittoyhdistys-Perkauksen konttoristi Antti Vilhelm Wasenius, jonka vaimo oli nimeltään Aino ja tytär Martva, lempinimeltään Summu. Tässä talossa, Arnkilien, myöhemmin Leppästen asunnon alla olivat Hackmanin autonkuljettajan Kustin ja vaimonsa Iidan huoneet. Muu osa talon alakerrasta oli varastoja ja liitereitä. Vanhin korttelin rakennuksista, yhden perheen tarpeisiin arkkitehti Josef Stenbäckin suunnittelema rakennus oli koko ajan dipl.ins. Lennart von Fieandtin käytössä. Hän oli Taloyhtiö Honka Oy:n isännöitsijä, pelätty ”nurmenkomentaja”. Tämä nurmi oli talon edessä ollut ympyränurmi, keskellä lipputanko. Perheeseen kuuluivat vaimo Sigrid (Sissi) sekä lapset Karin, Birgit, Erik ja Maj-Lis. Karinin avioiduttua evl Tauno Eiroman kanssa nuori perhe jäi asumaan isoon taloon. Heille syntyi kaksi tytärtä vuosina 1932 ja 1933, Rita ja Ritva, lempinimiltään Tittu ja Ippa. Fieandtin perhe rakasti koiria, joita heillä oli aina. Ensimmäinen oli saksanpaimenkoira Rolle ja sitten foxterrieri Tom. En käynyt milloinkaan tuossa kauniissa talossa, jossa pihanpuolella oli avoin kuisti ja köynnökset koristeena.
Karttusen perheen muutettua Jyväskylään saimme naapureiksemme Sulamaan perheen, johon kuuluivat isä tuomari (myöhemmin laamanni) Eemeli Sulamaa vaimonsa ja aikuisten lastensa (tytär ja pojat Jukka ja Matti) kanssa. Lapsista se oli hyvin tylsää eikä tilanne parantunut seuraavienkaan asukkaiden ansiosta. Apteekkari Einar ja Hjördis Malmström olivat lapseton pariskunta, mutta heillä oli 2 venäläistä vinttikoiraa, joita saattoi ihailla.
Niillä paikoilla, missä taloja ei ollut kadun varressa, oli lankkuaita. Sen sisäpuolella oli turvallista leikkiä. Pyykinkuivauspaikalla Aleksanterin- ja Piispankatujen kulmassa saattoi vapaasti pelata pelejä. Talvisin sinne rakennettiin lumilinnat. Leveitä portteja (kaksoisportti ja kävelijöiden pikkuportti) oli 4, kaksi Aleksanterinkadulle, yhdet Piispan- ja Brahenkaduille. Lankkuaidoilla juokseminen oli poikien harrastus, tietysti kielletty. Brahenkadun aitajuoksu oli tosi vaativa, sillä Brahenkatu aleni Kuninkaankadulle päin ja näin aitaan tuli korkeita ”rappusia”. Muita yhteisiä leikkejä olivat ”puks sota” ja karttupiilosilla olo. Nimet juostiin kirjoihin Hukkisen keittiön ikkunan edessä oleviin suuriin tikkaisiin.
TALOJEN LÄMMITYS
Isot, korkeat huoneet tarvitsivat talvipakkasilla lämmitykseen paljon puuta. Metsäfirmoillla oli kyllin puutavaraa, mutta puuaines ei itsestään siirtynyt asuinhuoneissa oleviin uuneihin. Syyskesällä saapui metrisiä halkoja liiteteitten eteen, useimmiten hevoskuormassa. Ne kipattiin liiterin oven eteen, josta ne heiteltiin sisälle. Siellä ne pinottiin siten, että jäi sopivia rakoja raittiin ilman kierrolle. Tuuletusta saatiin kadun puolella olevista avonaisista kivijalan luukuista. Kuivat puut paloivat hyvin.
Metriset puut eivät sopineet uuneihin ja ne oli sahattava lyhemmiksi ja halottava kirveellä ohuemmiksi. Hackmanin työntekijöiden puut hoiti
Tyynelästä saapuva hevosmies August Hämäläinen, Kusti. Perheemme apulainen kantoi sitten puut sisään ja aloitti joka aamuisen uunien lämmityksen. Keittiössä oli hella, myös puilla lämmitettävä. Hellan sisällä olivat kupariputket, joissa kylmä vesi kiersi. Näin saatiin lämmintä vettä keittiöön astianpesuun, samoin kylpyhuoneeseen jokapäiväiseen käsien ja kasvojen pesuun. Ammekylpyä varten piti erikoisesti lämmittää keittiön hellaa. Joissakin kylpyhuoneissa oli kaminan tapainen uuni, jossa puut poltettiin ja vesi lämpesi.
Ystävättäreni Elina, talonmiehen tytär, kertoi minulle, kuinka hänen isänsä hoiti koko von Fieandtien ison talon puuhuollon. Talonmies Hagman vei jokaiseen huoneeseen uunin eteen valmiiksi pilkotut puut. Uuneja oli varmasti useita ja huoneet isoja sekä korkeita. Puita tarvittiin paljon. Talonmiehellä ja hänen hevosellaan oli talvisin muitakin tärkeitä töitä: lumien auraus teiltä. Katujen jalkakäytävät ja pihan autotiet aurattiin hevosella. Lumipenkat katujen varsilla olivat korkeat. Meillä lapsilla oli usein halu hiihtää siellä penkan päällä ja lasketella alas aina Samulin mäkikin samaan hintaan.
TYTTÖJEN PALLOPELEISTÄ
Palloa hypiteltiin todella monella tavalla. Tavallisin on tietysti pallokoulu rappusilla. Pihan keittiön rapuista saattoi valita tilanteen mukaisen vaikeusasteen. Korkeimmat raput olivat Kailalle menevissä rapuissa. Siinä leikissä otettiin jo tyttölyseon luokat avuksi (9 luokkaa). Pallopelien vaikeusaste muodostui pallon koosta ja painosta.
Polttopalloa pelattiin tietynkokoisen alueen ympärillä. Ulkopuolella oleva heitti pallolla sisäpuolella olevia. Sisäpuolen pelaaja, johon pallo osui, joutui polttajaksi.
Seinää vasten pelattavat palloleikit: pallon palautus kädellä, käsillä, päällä ja rinnalla. Pallon heittäminen seinään selän takaa. Jalka ylös ja pallo polven alta seinään ja sitten ota ”koppi”.
Pihalla ja myös kadun jalkakäytävällä hypättiin ruutua eli pelattiin ”paraa”. Maahan piirrettiin kuvioita, joihin piti hypätä joko yhdellä jalalla tai välillä helpotukseksi kahdella. Litteä kivi heitettiin ruutuun (kiven piti osua aina järjestyksessä seuraavaan ruutuun), joka palatessa otettiin mukaan, yhdellä tai kahdella jalalla seisten. Tyttöjen leikkeihin kuuluivat myös hyppynarut. Jos oikein muistan, niin kaikkein eniten viihdytimme itseämme seuraavalla tavalla: kaksi tyttöä pyöritti pitkää narua ja siihen hypättiin peräkkäin. Ken siinä kompuroi, pääsi pyörittäjäksi.
LUMILINNAT
Jokatalvinen urakka oli lumilinnojen rakentaminen. Alkuvuosina saimme rakentaa linnamme keskelle pihaa. Kerran, sopivien säiden ansiosta linnamme oli niin suuri, että sinne saattoi aikuinenkin tulla. Äitini kysyi minulta illalla, kun tulin pihalta kotiin: ”Tapahtuiko siellä mitään erikoista?” ”Ei minusta. Meillä oli kynttilä mukana.” Se oli vastaukseni. Tosiasiassa joku talon asukkaista, vanha herra, oli käynyt tutkimassa lasten lumilinnaa ja se varmistettiin vanhempien taholta. Ilmeisesti keskipiha sai seuraavana kesänä uuden nurmikentän ja linnat rakennettiin sen jälkeen pyykinkuivauspaikan ja Hukkisten keittiöoven väliin. Lumilinnoja rakensivat pojat ja tytöt yhdessä. Muita yhteisiä leikkejä olivat piilosillaolo ja erikoisesti karttupiilosilla juoksu. Kun piha-alue oli suuri, saattoi kartulla olla työlästä nimien kirjoihin saaminen, kun pelaajat olivat kaukana eivätkä tulleet esille. Tämä oli myös aika äänekästä leikkiä, kun vihjeitä huudettiin viimeisille piilossa oleville.
PUUTARHA
Herckmanin perheellä 1800-luvun lopulla oli runsas kukkaistarha. Siitä on todisteena Victor Barsokevitschin valokuva vuodelta 1895. 40 vuotta myöhemmin saman talon edustalla oli myös istutuksia. Pyöreän, hyvin vihreän ruohoympyrän keskellä oli lipputanko ja neljä leikattua pensasta sen reunoilla.
Kevyt puuaita sekä taikinamarja pensasaita erottivat ruohokentän Kuninkaankadun puoleisesta talosta omaksi ryhmäksi. Toisella puolella pihaa pyykinkuivauspaikan luona oli marjapensaita. Koivuja kasvoi Piispankadun ja Aleksanterinkadun varrella lankkuaidan sisäpuolella. Koko suuren pihan tärkeimmät koristekasvit olivat sireenit. Niitä kasvoi neliönmuotoisen, talojen väliin jäävän nurmikentän laidoilla. Iso vaahtera hallitsi pyykkituparakennuksen itänurkkaa.
Vuodet ovat himmentäneet muistiani. Kaikissa korttelin asunnoissa en käynyt. Etenkin Kuninkaankadun ylärakennus jäi vieraaksi. Sen asukkaissa saattaa olla virheitä. Vaseniukset asuivat aivan Aleksanterinkadun varressa (ovi Kuninkaankadulta). Perheemme muutto karjalaisen iloiseen Viipuriin oli lapsesta jännittävää. Innolla pakattiin tavarat, hyvästeltiin ystävät. Nuorelle koululaiselle uusi koulu ja uudet luokkatoverit olivat kiinnostavia. Tosi ikävä ”Hongan pihalle” on syntynyt vasta nyt, kun muistikuvat ovat saaneet lennellä vapaasti lapsuuden turvallisissa muistoissa.
RUUTUKAAVAKORTTELIN RAKENNUKSET
Piispankadun talo käsitti kaksi huoneistoa. Kummassakin asunnossa oli 5 huonetta, keittiö ja kylpyhuone, jossa WC. Kylpyä varten vesi lämmitettiin keittiön hellassa olevien kylmävesiputkien kautta kuumaksi. Rakennuksessa oli korkea kivijalka. Asuntoihin oli kaksi sisäänkäyntiä: ”paraatiovi” kadulta ja keittiönovi pihanpuolelta. Piispankadulla oli vain yksi porras ulkona kadulla. Muut olivat suojassa talon sisäpuolella. Asuinkerroksen alla olivat kellarit ja puuliiterit. Eteläpäädyssä oli kaksi autotallia ja verstas autonkuljettajille ja talonmiehelle. Kuninkaankadun puolella oli kaksi taloa, joista etelänpuoleinen oli ainakin rapattu ja eteläosaltaan kaksikerroksinen. Ylemmän talon alakerroksessa, porttikongin vierssä oli yksi asunto alakerrassa. Talojen välissä oli yhden pienen auton levyinen portti, jota käytettiin ahkerasti.
Aleksanterinkadun varrella oli se talo, jossa kauppias itse oli asunut. Iso avokuisti avautui pihalle päin. Aleksanterin ja Piispankadun kulmassa oli pyykinkuivuupaikkana iso alue. Lankkuaita erotti pihan kaduista. Samoin oli aita Brahenkadun varrella. Alaspäin viettävä maasto Kuninkaankadulle päin aiheutti aitaan ”rappusia”. Pienet portit avautuivat Aleksanterin- ja Piispankaduille. Isoista kaksipuoleisesta porteista, jotka johtivat Aleksanterin-, Piispan- ja Brahenkaduille, päästettiin sisään tai ulos suuret kuljetukset. Muuten ne olivat aina lukittuina.
Kuninkaankadun 2-kerroksisessa talossa oli alhaalla, lähinnä Brahenkatua Uittoyhdistyksen konttori. Alhaalla asuivat myös talonmies Hagman vaimonsa ja tyttärensä Elinan (luokkatoverini) kanssa. Vanhalla Marilla oli yksiö, jonka ikkuna aukesi pihalle päin. Muu alaosa ajoportille saakka oli puuliiteriä. Yläkerroksessa oli 3 asuntoa. Jokaiseen asuntoon päästiin sisään korkeita rappuja pitkin. Raput olivat talon sisällä. Yksi ulko-ovista oli porttikongissa, kolme Kuninkaankadun puolella. Pihanpuolen raput tuntuivat isoilta ja korkeilta, sillä niiden vierestä, melkein alta päästiin talonmiehen ja Marin asuntoihin. Portin pohjoispuolella alhaalla oli autonkuljettajan asunto. Tämä talo oli lapsen mielestä pitkä enkä milloinkaan laskenut, kuinka monta asuntoa rakennuksessa oli. Oletettavasti 4.
Brahenkadun puolella piha-alueella oli ulkorakennus. 30-luvun alussa siellä oli talonmiehen hevostalli, ulkohuusi ja varastoja. Ehkä vuonna 1935 rakennettiin uusi rakennus, joka liitettiin kaupungin vesi-ja viemäräriverkostoon. Keskellä oli vesivessa, lähinnä talonmiehen perheelle ja vanhalle Marille . Naisväen suureksi iloksi saatiin pyykkitupa WC:n viereen.
ASUKKAAT
Taloyhtiön omistajien läheinen suhde metsään, sen hoitoon ja tuottoon määritteli perheiden toimeentulon. Piispankadun talossa asuivat Hukkiset ja Karttuset. Hukkisen perheeseen syntyi heti muutettuamme Lasse jo v.1928 ja Kristina (Tinttu) v.1930. Karttusella oli kanssani samanikäinen Olli-poika. Vaalea kiharatukkainen kavari, jolla oli aina hoitaja. Olin mieluinen vieras aamuisin Karttusen keittiössä, sillä yksinäiselle lapselle ei maistunut puuro. Osasin innostaa Ollia ruokailussa ja päästiin pian hiekkalaatikolle, joka oli aivan Karttusen keittiönoven luona. 30-luvun alussa kävivät myös v.Fieandtin tytöt Birgit ja Maj-Lis pihalla ja seurasivat pienten leikkejä. Kuninkaankadun puolella oli enemmän lapsia kavereiksi. Minulle ja meidän perheellemme tuli läheiseksi talonmies Janne Hagmanin tytär Elina. Olimme Puistokoulussa opettaja Helmi Karjalaisen luokalla. Uittoyhdistyksen konttorin yläpuolella asuivat ensin Hackmanin konttoristi Leskinen perheineen. 30-luvun loppupuolella konttoripäällikkö Armas Kaila, rouva Oili sekä tyttäret Anneli ja Eila, joista Eilasta tuli paras ystäväni Hagmanin perheen muutettua hevosen kera Haapaniemelle.
Minna Canthin perilliset yhtiökokouksen osanottajat kuvattuna Kanttilassa Kaarlo ja Burnice Lommin kodissa. Ylhäällä vasemmalta: Kaarlo Lommi, Ossi Lommi, Karl Idman, Reino Lommi, Seppo Levanto, Sten Stenberg, Fredrik Teodor Bruun, Aune Canth, Burnice Lommi. Istumassa vasemmalta: Irman Andersin, Leila Idman, Kerttu Stenberg, Lyyli Andersin, Kaarin Bruun, Katri Woff (Maiju Canthin kasvattitytär)Pikkujoulun viettoa Kanttilassa Minna Canthin perillisten ja henkilökunnan kesken. Vasemmalta: Kaarlo Lommi, Tuntematon nuorukainen, Aune Canth, Aili Andersin, Lyyli ja Andersin, Kerttu Stenberg, Burnice Lommi. Oikealta: Anneli Lommi, sylissään Merja Lommi. Kuvan keskellä Heikki Lommi avaamassa lahjapakettia. Kuvan taustalla henkilökuntaa.
Kanttilan talo on paikallaan tänäkin päivänä Snellmanin puiston kupeessa. Autiona ja tyhjänä se odottaa kohtaloaan. Jokainen odotuksen vuosi kuluttaa sen seinä ja kattoa sekä toivoa talon säilymisestä.
On olemassa ajasta, jolloin kirjailija ja kauppias Minna Canth perheineen asui talossa, mutta ajasta, jolloin hänen perillisensä jatkoivat liiketoimintaa ja asuivat talossa, lienee niukasti. Olen haastatellut sisartani Anneli Lommia hänen muistoistaan Kanttilasta. Sisareni tuli sukuun miniäksi 1952. Tekstini perustuu tähän haastatteluun.
Kaupan pitoa Kanttilassa
Minnan jälkeen kauppaliikettä jatkoivat Elli Canth ja Maiju Vuorisalo (o.s Canth) sekä poika Jussi Canth, joka myöhemmin sai kauppaneuvoksen arvon. Jussin tytär Burnice Canth avioitui vuonna 1926 tuomari Kaarlo Lommin kanssa, joka appensa jälkeen jatkoi liikkeen johtajana. Kaarlo Lommi jäi eläkkeelle 1964. Hänen jälkeensä liikkeen johtajaksi tuli ensimmäisenä liikkeen suvun ulkopuolisena henkilönä johtaja Morne, jota suvun ulkopuolinen haara oli suositellut. Hänen aikanaan Minna Canthin perillisten kaupan kannattavuus alkoi heiketä. Kauppaliike alkoi tuottaa tappiota. Liike lopetettiin 70-luvulla. Kanttilan talon valtio lunasta, erittäin halvalla, sillä Minna perillisten toiveena oli, että Kuopion kaupunki vaalisi Minna Canthin muistoa perustamalla Kanttilan kotimuseon ja järjestämällä kulttuuritoimintaa. Tämä toive ei toteutunut.
Palataan Kanttilaan 1950-luvulle. Talo oli silloin täynnä elämää ja liiketoiminta vilkasta. Kantin kaupassa toimi sekatavarakauppa ja astiakauppa, joita hoitivat rouva Frondelius ja Kostiainen. Kangaskauppaa hoiti rouva Björklund ja neiti Aune Canth (Jussi Canthin vanhempi tytär) johti kangastukkua. Kanttilan pihassa oli kahvin paahtimo hoitajanaan Iikka Katainen. Sivuliikkeitä oli Puijonkadulla ja Haapaniemellä, jossa talon alakerrassa oli myös yleinen sauna. Kuopion ulkopuolella oli kauppa Varkaudessa, maaseutupitäjistä toistakymmentä kauppaa hankki tavaransa hankki tavaransa Kantin kauppatukkuliikkeestä. Kanttilan pihapiirissä oli hevos- ja kuorma- autotalli. Tukkuliike vei tavaraa maaseudulle. Piharakennuksessa asui työntekijöitä, muun muassa rouva Björklund, Kataiset ja Taskiset. Herra Taskinen toimi kauppahuoneen hevosmiehenä. Rouva Katainen keitti Minna Canthin kahvipannulla päiväkahvit henkilökunnalle joka päivä.
Päärakennuksen yläkerrassa sijaitsivat toimistotilat. Siellä oli johtajan huone, prokuristi Niskasen ja konttoripäällikkö Jokisen työtilat. Myöhemmin liikkeen palveluksessa työskenteli myös ekonomi Ossi Lommi (Kaarlo Lommin nuorin poika). Omistajien ja työntekijöiden kesken oli paljon yhteistoimintaa, esimerkiksi pikkujoulujuhlat ja kesäretket Toivalaan Jäläjärven rannalle. Koivupuro- nimisellä huvilalla oli isot niityt, joille mentiin heinätalkoisiin. Isäntäväki tarjosi ruokaa, tanssittiin ja oli monenlaista ohjelmaa kuten musiikkia. Minnan perillisistä mukana olivat muun muassa Anni Canthin tytär Kerttu Stenberg perheineen, Lyyli Andersin (os. Canth) tyttäriin, Aune Canth ja luonnollisesti isäntäväen Kaarlo Lommin perhekunta. Joulujuhlat pidettiin Kanttilassa kauppahuoneen tiloissa. Siellä olivat yhdessä omistajat ja työntekijät perheineen. Lapset esittivät ohjelmaa ja kahvinpaahtaja Iikka Katainen toimi aina joulupukkina.
Minna Canthin perintö ei juuri näkynyt arjessa. Kauppahuone oli laajentunut ja suku porvaristunut. Ehkä Minnan aatteet näkyivät parhaiten työntekijöistä huolehtimisessa ja yhteistoiminnassa ikään kuin suurena perheenä. Työntekijöihin pidettiin yhteyttä vielä heidän jäätyään eläkkeelle.
Minna Canthin kirjallisen lahjakkuuden periytymistä on vaikea arvioida. Kenestäkään Minnan lapsesta ei tullut kirjailijaa, eikä lapsenlapsillakaan ollut vahvaa kirjallista harrastuneisuutta. Jussi Canthin tytär Burnice Lommi oli ennen kaikkea perheenäiti, joka huolehti miehestään ja kolmesta pojastaan. Sydäntä lähellä oli sotilaskotityö. Sotilaskotiyhdistyksen juhlissa hän esiintyi lausumalla runoja ja soittamalla pianoa. Burnice vanhempi sisar Aune Canth luki paljon kirjallisuutta, oli kielitaitoinen kuten Minna-mumminsa, mutta tärkeintä Aunelle oli omistautua kristilliselle työlle. Hän toimi aktiivisesti muun muassa NNKY:ssä ja Karmel-yhdistyksessä. Minna Canthin Lyyli-tyttären tyttäret Aili ja Irma kirjoittivat jonkin verran, Aili lähinnä runoja ja Irma töidensä ohella Lumen ja jään maan.
Perheen koti Kanttilassa
Minna Canthin poika Jussi asusti perheineen Kanttilassa toimiessaan kauppaliikkeen johtajana. Jussi oli innokas skruuvipelin harrastaja. Klubilla hän tutustui Kuopion kaupungin kamreeriin Kaarlo Lommiin. Jussin tytär Burnice tarjoili Klubilta Kanttilaan tulleille herroille iltapalaa. Kaarlo Lommi kiinnitti huomionsa tummaan kauniiseen tyttäreen. Tästä alkoi romanssi, joka johti avioliittoon. Jussi Canthin kuoltua hänen leskensä Venny Canth muutti tyttärensä Aunen luo Vellamo-nimiseen taloon ortodoksien kirkon kupeeseen. Burnicen ja Kaarlon koti sijaitsi avioliitosta lähtien Kanttilassa Burnicen lapsuuden kodin tiloissa. Koti edusti tyypillisesti entisajan porvariskotia suurine ja korkeine huoneineen, joissa oli paljon taidetta. Asunnossa oli avara sali, ruokasali, herrainhuone, talon päädyssä kukkahuone, jossa suuret lasiseinät. Pihan puolella olivat poikien huoneet, makuuhuone, palvelijainhuone, iso keittiö ja terassi. Kotiapulaisia oli perheen emännän apuna yksi tai kaksi. Kesäisin huvilalla oli aina apuna kaksi apulaista, joista toinen hoiti puutarhaa ja ulkotöitä ja toinen teki sisätöitä.
Perheessä pidettiin vieraskutsuja sukulaisille ja ystäväperheille. Vieraista erityisesti mieleen ovat jääneet muun muassa Dahlströmit, SYP-pankin johtaja Hakala ym. Juhlapyhinä ja vieraskutsuilla tarjottiin hyvää ruokaa. Burnice Lommi oli opiskellut kotitalousopettajaksi, vaikkei valmistunutkaan, vaan siirtyi kotirouvaksi. Taidot eivät kuitenkaan olleet unohtuneet vaan hän oli erinomainen ruoanlaittaja. Porvariskotien tapaan kutsuilla esitettiin musiikkia. Pianoa soittivat esimerkiksi talon emäntä Burnice sekä rouva Eeva Dahlström. Herrat kävivät pelaamassa Klubilla. Skruuvikerhon vetäjän toimi eläinlääkäri Alopaeus. Klubilta siirryttiin jatkoille Kanttilaan. Burnice-rouva herätti apulaiset järjestämään yölläkin tarjoilua vieraille.
Joulua vietettiin ylenpalttisesti. Liiketuttavat lähettivät monenlaisia joululahjoja. Saattoi tulla jopa viisi joulukinkkua, suuria suklaarasioita, kukkakoreja ynnä muuta. Arkena elettiin vaatimattomammin, silloin ruoka oli tavallista arkiruokaa. Aikaisin keväällä muutettiin Toivalaan kesähuvilalle ja oltiin sieltä myöhään syksyyn. Jälästä saatiin runsaat kalansaaliit ja syyskesästä rapuja. Rapujuhlat olivat vuotuinen perinne.
Perilliset kokoontuvat
Minna Canthin perilliset kokoontuivat kerran vuodessa Kuopioon yhtiökokoukseen. Kokoukseen osallistui perillisiä kuten Pekka Canthin tyttäret Leila Iidman ja Kaarin Bruun perheineen, rouva Lyyli Andersin tyttärineen, Anni Canthin tytär Kerttu Stenberg perheineen, Anni Canthin pojanpoika Seppo Levanto ja Kaarlo Lommin perhe. Aluksi suku kokoontui Kanttilassa, ja illalla vietettiin päivällisiä hotelli Atlaksessa. Kokoontumiset jatkuivat 1970-luvulla Minna Canthin perillisten kauppahuoneen lopettamiseen saakka. Aili Andersin kirjoitti runon Suvulleni. Se on kirjattu serkkunsa Burnice Lommin vieraskirjaan 25.11.1932 ja se kertoo Minna Canthin suvusta.
Suvulleni Aili Andersin 1932
Canthin talo, Canthin katu,
siin’ on Canthin suvun latu.
Siin’ on toivo, siinä usko
suuren hengen aamurusko.
Siinä kasvoi suku suuri
yllä kasvaa sama juuri.
Kasvaa kohti korkeutta,
aina kohti päivää uutta.
Canthin talo, Canthin katu,
Canthin suvun suuri satu.
Alkaa sieltä, loppuu sinne
siirtyy iäisyyteen- minne?
Katu katsoo, katsoo talo,
miten syntyy uusi valo.
Siintää päivä yllä suvun,
vähentää tai lisää luvun.
Onni askelten johtaa,
vaikka suru, murhe kohtaa.
Lempeä on suvun tähti,
joka kerran johtoon lähti.
Canthin talo, Canthin katu,
siin’ on Canthin suvun latu.
Alkaa sieltä, loppuu sinne
siirtyy iäisyyteen- minne?
Koottu Anneli Lommin haastattelun pohjalta Kuopiossa Minna Canthin päivänä 19.3.2012
Poikia polvihousuissa, polvet verillä ja säärissä variksenvarpaat. Matalia puutaloja, kaikissa ei eds maalia seinissä. Elinpiiri oli suppea ja Rättimäki kuin ulkomailla. Kaksi kirkkoa ja neljä elokuvateatteria. Kirkkopuiston kautta mummolaan Tuovilanmäelle ja sataman ohi Väinölänniemelle. Ampumaradan metsä ja Pappilan lampi, siinä se oli minun lapsuuteni Kuopio.
Matalia vilsoja ja pillilahkeisia housuja, vaseliiniilla jalkaan vedettäviä. Teräväkärkisiä kenkiä ja nahkaisia niittipuseroita. Surinasussuja ja pärinä poikia. Moottoripyörät olivat Javoja. Hätäiset ensisuudelmat. Kaupunki alkoi muuttua, kivitaloja kohosi Linnanpellolekin. Kuljettiin marskalla Kauppakadulla museon puolta ylös Saastamoisen kulmalle ja kirkon puolta alas Maaherrankadulle. Tätä rataa koko ilta, joka ilta. Myöhemmin kääntöpaikka oli elokuvateatteri Palatsilla. Tori kuljettiin kulmasta kulmaan. Kaupunkini oli laajentunut eikä pelätty enää mennä saatolle Niiralaankaan. Se oli silloin kun oltiin nuoria.
Tuli miehuus, työikä, kiire ja tressi. Perhe ja lapset. Kaupunki muuttui kiihtyvällä vauhdilla. Saastamoisen kulma purettiin. Torin ympäristö muuttui. Kaupungintalo, kauppahalli ja lyseo uhmasivat aikaa ja muutosta. Tori pysyi vaikka eräs kaupunginjohtaja nimittikin sitä venäläiseksi lentokentäksi. Nauhakaupunki laajeni etelään ja pohjooiseen.
Eläkeikä ja sai tehdä mitä halusi, kiireitä piisasi. Eläkeläiset halusivat muuttaa keskustaanja satamaan. Tuli lama ja tuli konkursseja. Satamassa olevia kiinteistäjä ei enää tarvittu, paikalle rakennettiin asuntoja, Ei ollut enää nuoruuden Maljapuroa eikä Linuria.
On kuitenkin yhä laajeneva Kuopio. Minun kaupunkini, joka kasvaa vielä senkin jälkeen kun minua ei enää ole, olen Tikkulan takana tai tuhkana tuulessa.
Nuorena miniänä lähdin Rauhalahden kartanolta mieheni eläinlääkäri Risto Hallmanin ohjaamana kohti Kiviniemeä. Leirintäalueen saunan eli kartanon entisen työväen saunan kohdalta alkaa ratsastustie. Länsipuolelle jäivät pellot (nyt leirintäalueen beachvolley-kentät sekä talvivastaanottokeskus) ja itäpuolelle metsä. Tie alkoi nousta mäelle, Kiviniemen korkeimmalle paikalle. Ylämäessä metsää kasvoi molemmin puolin. Itäpuolen metsästä noui huumaava lehdokkien tuoksu. Nykyään tällä tien paikalla on asfalttia ja metsässä on leirintäalueen huvila-alue. Lehdokkien tuoksu jäi ihanaksi muistoksi, kuten näsiöiden tuoksu varhemmin keväällä. Nousun jälkeen laskeuduin tasaiselle peltoalueelle. Länsipuolella oli pieni kaurapelto (nyt ovat kuusetkin jo noin 50 vuotiaita). Nykyinen hiihtolatu lähtee tästä kohdasta suoraan leirintäalueelle.
Kun käänsin katseeni itää kohti Rauhalahden rantaan, näin pienen punaisen mökin ulkorakennuksineen. Mökkiä ympäröi puutarha. Puutarhamaata saivat mökin asukkaat hoitaa omien tarpeidensa mukaan. Tässä, aivan tien vieressä kasvaa vieläkin ukkomansikkaa. Ne kukkivat runsaina tänä vuonna ja löysin jopa yhden mansikan suuhuni.
Pienen nousun jälkeen laskeutuu tie Rauhalahden rannalle. Tämä osa tiestä on nykyään hiihtolatuna. Alamäen keskeltä löytyy kivetty tie vanhalle, pois siirretylle huvilalle. Kivetty tie jatkuu rantaa myöten aina Kiviniemen kärkeen saakka. Hiihtolatu ja nykyinen vilkkaasti käytetty lenkkeilytie Kivilammen juohteen yli Jynkän puolelle lähtee vähän aiemmin. Minä jatkan vanhaa tietä Kiviniemen kärkeen. Tätä osaa voisi sanoa luontopoluksi. Yksikukkainen talvikki kukki vielä viime kesänä siellä. Rauhallisella rantaosalla olen usein nähnyt miehiä ja nuoria poikia onkimassa.
Kiviniemen kärjessä ihailen kaunista maisemaa. Suoraan edessä näkyy Raatosaari. Sen kupeessa oli pitkään Hallmanin metsäosaston ponttoonimökki, jossa eläkkeellä oleva metsätyönjohtaja Laitinen vietti kesiään. Tukkien ketju ylettyi ponttoonin kautta rannasta Raatosaareen asti. Tukkien ketjuja oli muuallakin, koska ne sulkivat Rauhalahden. Pois pääsi vain ponttoonin vierestä. Alkuperäinen ponttoonimökin ”työpaikka” oli ollut Piikasaaren ja Katiskaniemen välissä, jossa eri firmojen tukit ja muu puu eroteltiin omistajille. Tukkien nostoon käytetty kiramo oli Piikasaaressa. Nyt näen kaupungista Käränkään johtavan Saaristotien.
Nykyisen sillan Kiviniemestä Jynkkään rakensi Kuopion kaupunki vuonna 1980-luvulla. Sitä käytetään paljon. Sillalta on mukava seurata luonnon muuttumista ja elämää vedessä. Mieheni mukaan entinen Hallmanien aikainen silta oli hävitetty sota-aikana. Se sijaitsi hieman idempänä, lähempänä niemen kärkeä. Sen takia nykyinen paljon käytetty tie on siirtynyt uudelle paikalle. Sillä ei ole kiveystä.
Katse on nyt kohti länttä. Kaikkein sileimmät suuret kivet reunustavat polkua Kivilampeen vievän juohteen rannalla. Vuonna 2012 syksyllä, jolloin vesi oli tavattoman korkealla, vesi näkyi kivien välissä. Saavun lähelle Kivilammen rantaa, kohdalle, jossa vähän veden aikana on voitu vetää vene niemen yli Rauhalahden puolelle. Nyt se paikka toimii talvisin moottorikelkkojen ajoväylänä. Tämän alueen metsä toimii leirintäalueen paintball-alueena. Koska leikkisotaa käydään muovisilla värikuulilla, löydän niitä helposti iltakävelyllä. Pelin aikana on aluella kieltotaulu. Nousen mäkeä ylös pohjoiseen ja saavun takaisin tielle, joka laskeutui Rauhalahden rantaan. Niemen kärkialueen metsä on douglaskuusta. Mieheni eläinlääkäri Risto Hallman kertoi, että taimet istutettiin vuonna 1938.
Lukiessani Rauhalahden omistajien nimilistaa mietin, kuka on mahtanut rakentaa ratsutien. Rakentajien on pitänyt olla paljon tekemisissä hevosten kanssa. Rauhalahti oli 1600- ja 1700-luvuilla kruunun omistaman sotilasvirkatalon maata. Vuonna 1777 Hatsalan ruotukomppanian päällikkö, kapteeni Torsten Tawast II lunasti Rauhalahden itselleen. Onkohan ratsutien rakentaminen alkanut jo silloin?
Viiri, jossa oli vuosiluku 1818, heilui vielä vuonna 1972 kartanon päärakennuksen itäisen harjan katolla. Vuonna 1818 Vänrikki Stoolin tarinoista tuttu ukko Lode från Livland ja vaimonsa, Eva Sofia os. Tavast, antoivat 1820 huomenlahjana Rauhalahden tyttärelleen Sofia Charlotta Lode från Livlandille ja tämän puolisolle Karl Johan Blomille. Blom, kuten muutkin miespuoleiset omistajat, olivat upseereita ja siis armeijan palveluksessa aina vuoteen 1871 asti.
Hevosta tarvitsi myös maanviljelys. Ratsastustie lyhensi torppareiden ja possakoiden matkaa Jynkästä kartanolle. Silta kapean Kivilammen juohteen yli auttoi kulkijoita.
Jo ratsastustien rakentaminen tarvitsi hevosten apua. Tie on noin neljä metriä leveä. Luonnonkiviä on käytetty erityisesti Kivilammen juohteen kohdalla. Miten ennen on saatu niin paljon suorareunaisia kiviä?
Kivetty ratsutie johtaa vanhan huvilan raunioille. Tie näkyy edelleen. Anoppini Elna Hallman kertoi Rauhalahden rannalla sijainneesta vanhasta huvilasta. Tämän huvilan menetti Matti Jalkanen korttipelissä. Rakennus siirrettiin jäitten yli Savonlinnan seudulle. Minne huvila tarkalleen siirrettiin ja onko se vielä olemassa, siitä minulla ei ole tietoa. Huvilasta jäi jäljelle Kiviniemeen vain vanha aitta ja rauniot. Omat lapseni ovat vielä 1950- ja 60-luvulla leikkineet kaakeliuunien palasilla vanhan huvilan raunioilla. Rannassa näkyy selvästi huvilan kivilaiturin paikka.
Rautalampilainen tilanomistaja Pekka Jalkanen osti puolisonsa Redrikan kanssa Rauhalahden vuonna 1891. Heidän jälkeensä kartano siirtyi pojalle Matti Jalkaselle, joka oli kouluja käynyt mies, mutta ei ymmärtänyt paljoakaan käytännön maanviljelyksestä. Matin vanhin veli oli Kallavesj’-laulun sanoittaja Aaro Juho Jalkanen. Hän oli opiskellut lakitieteitä ja oli Yhdysvalloissa lähetysneuvoksena.
Kuka oli rakentanut huvilan? Onko se rakennettu jo Blomien aikana vai seuraavan omistajan, kaupunginlääkäri Anders Edving Nylanderin aikana v. 1871-1890? Ratsastustiet puhuvat sen puolesta, että myös huvila on rakennettu Blomien aikaan.
Aikaisemmin mainitsemani mökki sijaitsi lähellä entistä huvilaa, vähän alempana, lähempänä rantaa ja kartanoa. Mökkiin kuului huone ja keittiö. Vinttihuonetta käytettiin vain kesäaikaan. Rannan puolella oli kuisti vielä 1940-luvulla.
Vanha aitta oli paikallaan entiseltä huvilan ajalta. Se sijaitsi ylhäällä korkeimmalla, kuivalla paikalla. Siinä asui Kiviniemen HIIRI. ”Muista kirjoittaa siitä!” sanoi Matti Hallman, joka oli asunut täällä lapsena useita kesiä vanhempiensa Rakel ja Kai Hallmanin kanssa. Mikä HIIRI oli, ei ole selvinnyt vieläkään. Olin kuullut aiemmin Rauhalahden uskotulta apulaiselta Tyyne Hämäläiseltä, miten hän oli hoitamassa sotaorpoja kaksosia, Marjaa ja Pekkaa, Kiviniemessä usean vuoden ajan 1940-luvun alussa. Kyllä sopu sijaa antaa. Tilaongelma oli ratkaistu tuomalla vanhan huvilan raunioille jokunen vanhan hinaajan hytti vieraiden yöpymistä varten.
Mökin rannassa oli sauna. Siitä kertoi minulle rakennusneuvos Börje Jalasto (anoppini vanhimman sisaren Isan poika). Hän oli opiskeluaikanaan 1930-luvulla suunnitellut sen ja oli myös mukana rakentamassa sitä. Teekkari halusi rakentaa kuivan lattian, joten siitä tehtiin reilusti kalteva. Saunassa 1960-luvulla kylpenyt poikani, viini-isäntä Risto Hallman kertoo lattian olleen kaltevuuden takia erityisen liukkaan. Nuukuudesta tunnettu appeni, kauppaneuvos Lauri Hallman ei antanut rakentaa lauteita höylälaudasta, joten ne jouduttiin tekemään tikkuisesta raakalaudasta.
Saunasta tulikin sitten hyvin tarpeellinen. Vanhan työväensaunan korjauksen ajan kartanon työväki perheineen kävi Kiviniemessä kylpemässä.
Mökkiä käytettiin useisiin tarkoituksiin. Kuten kerroin sota-aikaan mökki toimi Kai Hallmanin perheen kesänviettopaikkana. Vuonna 1949 Kiviniemessä asui työmies Miettinen ison perheensä kanssa. Perheeseen kuului myös ukki, joka putosi kartanon navetan vintin heinäluukusta navetan lattialle ja kuoli v. 1950. Miettisten vauva oli samaan aikaan vakavasti sairas. Börje Jalaston sairaanhoitajasisar Hervor oli juuri silloin vauvaa hoitamassa Kiviniemessä. Tämä maaliskuinen päivä on jäänyt muistoihini harvinaisen lämpimänä, silloin oli todellinen nuoskakeli.
Miettisten muutettua Vehmasmäkeen Kiviniemen mökkiin muutti Mykkäsen perhe. Perheeseen kuului ainakin kolme lasta, tytär Maila ja kaksi nuorempaa poikaa. He kävivät Leväsen kansakoulua 1950-luvulla. Heidän jälkeensä tuli Gladin perhe. Heidän tyttärensä nimi oli Terttu ja heilläkin oli muita lapsia.
Gladien jälkeen mökkiin muutti Karhusen perhe 1950-luvun lopulla. Perheeseen kuuluivat työmies Voitto Karhunen ja vaimo Ilma. Ilman sisar Seija Tarhanen asui heidän luonaan. Heidän muutettuaan pois 1960-luvulla mökki ei saanut enää vakituisia asukkaita, koska maatalous Rauhalahdesta loppui appivanhempien ja tilanhoitaja Väinö Vähämaan kuoltua 1965.
Melkein jokaisessa talossa Linnanpellolla ja Asemarinteellä asui joku, joka sai toimeentulonsa Valtionrautateiltä. Oli veturinkuljettajia ja -lämmittäjiä, vaihdemiehiä sekä asemamiehiä ja konduktöörejä. Konepajalla työskenteli sorvareita, aarporareita, korjausmiehiä ja monenlaisia ammattimiehiä.
Monen pojan haaveena 1950-luvulla oli päästä VR:lle oppipojaksi tai kouluun, koulutettavaksi veturinkuljettajaksi tai -lämmittäjäksi. Muistini mukaan siellä Kuopion konepajalla oli myös jonkinasteinen konepajakoulukin.
Talon, josta tuli 1947 kotini, oli omistanut veturinkuljettaja Kalle Savolainen Hilja-vaimonsa kanssa. Tontilla oli kaksi taloa, äitini osti pienemmän. Sain joskus olla Kalle-sedän kanssa ”veturin päällä”, niin kuin hän sanoi.
Rataosasto antoi työtä lähiseudulla myös sellaisille, joilla ei ollut erikoisosaamista. Topparoikat rakensivat kesäisin rataa ja talvella oli radalla lumityötä.
Valtionrautateiden Kuopion konepaja sai perustamiskäskyn Venäjän keisarilta v.1885, ja se lakkautettiin v. 2002. Suurimmillaan konepajan työntekijämäärä oli yli 400 (1949 – 1952). Sodan aikana toimintoa siirrettiin Etelä-Suomesta Kuopioon. Valtionrautateiden palveluksessa oli Kuopiossa ja lähialueilla v. 1951 noin 580 miestä ja naista. Jos perheessä oli isä, äiti ja kaksi lasta, päästään lukuun, joka oli mittava kaupungin väkilukuun verrattuna.
Veturinkuljettaja Savolaisen lisäksi tunsin Linnanpellon asukkaita, jotka olivat rautateillä töissä. Eräs oli Piilosen ukko konepajalta, hän asui Killisenkadun päässä vastapäätä sokeainkoulua. Häneen tutustuin kesällä 1953, kun rupesin kantamaan Savo-lehteä Linnanpellolle ja Rikkaidenrinteelle. Ensimmäisenä aamuna kuuden jälkeen hän oli menossa työpaikalleen VR:n konepajalle. Vastaan tullessaan hän sanoi minulle: ”Närhin poika toi sen ylimääräisen lehden minulle ja minä vien sen mennessäni VR:n ruokalaan. Kyllä minulle tulloo lehti kotiin.”
Ilpo Närhi kantoi Savo-lehteä ennen minua. Tiesin varmasti, ettei Piiloselle tullut ainakaan Savo-lehteä. Annoin ylimääräisen lehden Piiloselle sinä aamuna ja seuraavinakin, koska meille tuli Savo kotiin tilattuna, kannoin sen viimeisenä kotiin mennessäni. Ylimääräinen lehti oli tarkoitettu lehdenjakajalle.
Siirryttyäni seuraavana vuonna kantamaan Savon Sanomia, sain neuvoteltua kaksi ylimääräistä lehteä, joista toisen kannoin Piilosen postilaatikkoon ja toisen vein kotiin. Savon Sanomat kannettiin tuntia aikaisemmin, joten en tullut enää Piilosta vastaan hänen työmatkallaan. Monta vuotta myöhemmin Piilonen tuli minua vastaan Räisän kaupan portailla. Hän sanoi minulle: ”Nykyisin eivät edes lehdenjakajat kunnioita meitä vanhempia, toista se oli viiskytluvulla.”
Linnanpellolla oli kolme yleistä saunaa. Tosin tiukkaa tulkintaa käyttävät sanovat, ettei siellä ollut kuin yksi: Tuomaisen sauna. Saunan omistivat Tuomaisen veljekset. Sauna oli Pohjolankadun ja Oksasenkujan kulmassa, pihan puolella. Täytyy selventää tiukkaa tulkintaa sillä, että tässä tarkoitetaan niitä saunoja, joissa Linnanpellon asukkaat saunoivat. Kaksi muuta saunaa olivat Valentinin ja Sihvolan saunat. Ne olivat perus-Linnanpellon ulkopuolella Asemarinteellä, siis Juhani Ahon kadun oikealla puolella kaupungista katsoen.
Tuomaisen saunassa oli naisten ja miesten puoli. Molemmilla puolilla oli yhteinen saunottaja, joka pesi haluavat maksusta. Miehiä oli pestävissä enemmän kuin naisia. Saunottaja liikkui pienestä matalasta ovesta lauteiden alla vuoroin kummallakin puolella. Tuomaisella oli sääntönä, että lapset saivat kouluikään saakka kulkea tuosta pienestä ovesta pestäväksi isän tai äidin puolelle. Minä, jolla isää ei ollut, koska isä oli kuollut ollessani kuusivuotias, sain käydä naisten puolella äitini pestävänä siihen saakka, kunnes eräs isotissinen nainen nosti siitä metakan. Saatoin olla silloin kahdeksanvuotias tai vähän vanhempi.
Saunamaksu maksettiin pienestä luukusta. Samanlaiset luukut olivat naisten ja miesten puolelle pukuhuoneisiin, niistä myytiin limonadia ja kotikaljaa. Kylttiin oli kirjoitettu hinnat. Limonadin hintaa en muista, mutta kotikalja maksoi kymmenen penniä lasi. Tuomaisen saunalla oli tarjolla Talstin eli Dahlströmin sitruunasoodaa eli sittistä ja Ranisen eli RanininValenciaa, Pommacia sekä Portteria.
Tuomaisen saunassa ei käynyt humalaisia, kun veljekset olivat helluntailaisia. Sunnuntaiaamuisin siellä pidettiin pyhäkoulua. Pyhäkoulussa laulettiin usein Mustasta Saarasta. ”Ei taivahassa kuolon vaaraa, ei kyyneleitä, yötäkään. Näin lauloi kerran Musta Saara, pien’ neekerlapsi riemuissaan.” Tämä hengellinen laulu on jäänyt mieleeni, koska sen kaikki kymmenen säkeistöä piti osata ulkoa. (Hengellisiä lauluja numero 185 L.S.)
Valentinin sauna oli Juhani Ahon kadun ja Välikadun kulmassa (nykyisin Linnanpellonkatu). Valentinin saunan pukuhuone vastasi Tuomaisen saunan pukuhuonetta. Ero oli penkeissä. Tuomaisen pukuhuone oli pitkä ja kapea, sinne ei mahtunut kuin kaksi penkkiä seinustoille. Valentinilla keskellä oli pitkät kahteen suuntaan olevat penkit ja istuinten takana vaateripustimet, joita erotti katiskaverkosta tehty aita. ”Aita on pitkäkyntisiä varten”, sanoi Valentinin Veikko. Valentinin pukuhuoneessa oli neljä penkkiä, ja pukuhuone oli isompi kuin Tuomaisen sauna.
Molemmissa sanoissa sai kipakat löylyt. Sen takasivat mittavat kiukaat, jotka lämmitettiin metrisillä koivuhaloilla kaikkina muina päivinä paitsi sunnuntaina. Löylynlyöntitavoissa näissä saunoissa oli eroja. Tuomaisella löylyvesi laskettiin hanasta suoraan kiukaalle. Valentinissa se heitettiin kauhalla. Joskus sattui niin, että hana jäi auki, löylyä tuli liikaa ja piti kutsua Tuomaisen veljeksistä toinen haalarit päällä sulkemaan hana. Kuulin kerran saunottajan huutavan naisten puolella: ”Akat ne vielä kerran tappavat ihtesä nuihin teknisten kuukuuksiin takija.”
Neljäkymmentä ja viisikymmentä luvun puoliväliin vakiosaunani oli Tuomaisen sauna. Kun rupesin käymään Valentinin saunassa, oli jo nuorukainen. Tapaus, joka johti saunan vaihtoon, oli seuraavanlainen: Tuomaisen saunan yläkertaan johtivat betoniset rappuset. Talsitin auto oli limpparia tuodessaan peruuttanut putkikaiteen alatuen poikki. Ylimmäisten tukien varassa oleva käyrä putki antoi sen verran periksi, että kun sitä liikutti, putken sisällä olevat kivet helisivät. Oli tapana saunasta tullessa helistää putkea. Eräällä kerralla helistettiin niin kovaa, että putki katkesi. Ei me Vesan kanssa enää uskallettu mennä Tuomaisen saunaan, vaan jouduimme vaihtamaan Valentinin saunalle.
Kolmas Linnanpellon saunoista oli Lönnrotinkadun ja Melankadun kulmassa oleva Sihvolan sauna. Sen omisti sokea Sihvola. Hänellä oli samassa talossa harjansitomo, jossa työskenteli useita näkövammaisia. Luulen, ettei hän ollut täysin näkökyvytön, koska hän vastaan tullessaan sanoi: ”Hyvää päivää, pojat” ja sanoi niin, vaikka tulin yksinkin vastaan. Kuljin Männistön kouluun Lönnrotinkatua. Tästä saunasta minulla ei ole henkilökohtaisia kokemuksia, koska en muista siellä saunoneeni.
Saunaan lähtiessä piti olla mukana pyyhe, saippuakotelo, saunaharja ja tietysti puhdas paita ja housut. Varusteet käärittiin tiukaksi nyytiksi Savo-lehteen. Lehden piti olla meidän taloudessa edelliseltä viikolta, koska äitini luki lehdet sunnuntaisin tarkemmin, arkiaamuisin lehteä jouti vain vilkaisemaan. Saunavastat, jotka oli tehty kesällä, heinäkuun ensimmäisellä viikolla, ja kuivattu vintillä pimeässä, otettiin saunaan mukaan. Vastat piti tuoda takaisin kotiin, niitä käytettiin leivinuunin luutimiseen kahden kylpykerran jälkeen. Äiti leipoi leipää kahden viikon välein.
Lapsuuden saunareissut Tuomaisen saunalle palaavat kultaisina mieleen tätä kirjoittaessani. Ensimmäiset pihlajat saivat lehtensä Oksasenkujan varrella sokeainkoulun aidan suojassa, siinä kasvoi tiheä pihlajapusikko. Sitä, juuri siitä, taittoivat Linnapellon miehet kesän ensimmäiset saunavastansa. Pihlajavastan tuoksu tuntui jo saunan eteiseen astuttaessa.
Suljen silmäni, olen kuulevinani sodan käyneiden miesten kertomuksia rintamalta…
Muuan Hakkarainen-niminen mieshenkilö oli vuokrannut Kuopion maaseurakunnalta tontin rakentaakseen siihen talon perheelleen. Tontti sijaitsi maalaisten hautausmaan vierellä Linnanpellolla.
Lienee paikallaan selventää hiukan Kuopion kaupunkikuvaa Linnanpellon osalta. Kaupungin alue ulottui tuohon aikaan Patterinkadun, nykyisen Kalevalankadun, itälaitaan. Kadun länsipuoli oli maaseurakunnan aluetta.
Hakkarainen aloitti rakentamisen, sai sokkelin valmiiksi ja sokkelin keskelle kaivon. Hakkarainen oli tiennyt tonttia valitessaan, että paikalla oli lähde, juuri tämä ratkaisi valinnan.
Toinen syy oli naapurissa asuva Junnon perhe. Hakkaraisen alapuolella oleva tontti oli niin vetinen, ettei siihen kukaan rakentaisi. Hakkaraisen valinnan pääsyy taisivat sittenkin olla hiljaiset naapurit. Hakkarainen sanoikin hänellä olevan naapurit, jotka eivät paljon huutele.
Kohtalo, tuo arvaamaton, puuttui peliin, ja syttyi sota. Hakkarainen joutui sinne, missä muutkin samanikäiset miehet olivat. Hän haavoittui leukaan Sallan taistelussa, kun venäläiset yrittivät mennä Ouluun. Vuorokauden hangessa haavoissaan maatessa häneltä paleltuivat molemmat pikkusormet. Lääkärit korjasivat leuan ja sanoivat, että onneksi ei mennyt liipaisinsormi. Lyhyen rauhan jälkeen alkoi uusi sota, ja Hakkarainen kutsuttiin mukaan. Viimeinen koitos oli Ihantalan pelloilla. Hakkarainen joutui taas sotilassairaalaan, nyt hermojen takia. Torjuntavoitto Talissa ja Ihantalassa ei saanut Hakkaraista entiselleen. Aikanaan sairaalassa olo päättyi ja Hakkarainen pääsi kotiin.
Jussi Lassi Lajunen tuli Hakkaraiselta kyselemään, aikoivatko Hakkaraiset jatkaa rakentamista vai voisiko sopimuksen siirtää jollekin toiselle. Vastausta kappalainen ei kysymykseensä saanut.
Talon sokkelin seutu oli sodan aikana alkanut kasvaa lepikkoa ja pajua. Linnanpellon pojat keksivät sokkelin paikan oivalliseksi puks-sodan paikaksi. Siellä oli piilopaikkoja sokkelissa ja pihalla olevien rakennusjätteiden takana.
Puks-sota oli sellainen piiloutumisleikki, jossa aseina olivat leikkipyssyt, omatekoiset tai kaupasta ostetut. Aseeksi kävi myös keppi, jolla voi osoittaa vastapuolen pelaajaa, vastapuolen sotilasta. Ensin jaettiin pojat – joskus mukana oli myös tyttöjä – kahteen joukkueeseen. Linnaketta, sokkelia, puolustavat asettuivat piiloihinsa ja hyökkäävä puoli piiloutui pensaisiin aloittaen hiipimisen linnaketta kohti. Kun joko hyökkääjä tai puolustaja havaitsi vastustajan ja tunnisti hänet, hän huusi vastustajan nimen ja sanoi ”puks”, esimerkiksi ”Raimo puks” tai ”Vippana puks”. Tunnistamista vaikeutettiin vaihtamalla pipoja ja pusakoita. Jos tunnistus oli osunut oikeaan, ammuttu nousi piilostaan ja oli pelistä pois. Monta kertaa tunnistus meni pieleen. Silloin huudettiin ”ohi” tai oltiin hiljaa ja odotettiin, että tunnistaja nostaa päätään ja saa osuman. Sotaa jatkettiin niin kauan kun pystyssä oli yksikin mies. Välillä vaihdettiin linnakkeen puolustajia ja saatettiin vaihtaa sääntöjäkin. Usein puks-sota päättyi nahisteluun, joskus jopa tapeltiin sodan päätteeksi.
Viisikymmentäluvun alussa Hakkarainen luopui tontin hallinnasta. Armas Savolainen tuli tontin haltiaksi. Hän rakensi tontin itälaidalle pienen parakin perheensä väliaikaiseksi asunnoksi. Savolaisella ja hänen vaimollaan Martalla oli kolme poikaa ja taisi olla tyttökin. Pojat olivat Mauno, Martti ja Heikki, tytön nimeä en muista. Savolainen rakensi sokkelin paikalle omakotitalon ja kunnosti sokkelin sisällä olevan kaivon. Martta-rouva kehuikin naapureille, ettei mistään saa niin hyvää kahvivettä kuin heidän kaivostaan.
Kun nyt kuusikymmentä vuotta myöhemmin muistelen noita aikoja, varmaankin elän ne ajat uudestaan. Viime yönä näin unen, jossa Savolaisen Heikki tuli käsillä kävellen Kallan kaupalle, jossa poikajoukko mietti, mitä tehtäisiin tänään. Ahosen Hinttu sanoi toiselle Heikille: ”Kävelisit sinäkin jaloilla niin kuin ihmiset.” Heikki vastasi: ”Säästän kenkiä.”
”Poikia on haudattu Balkanin santaan, toiselle puolelle Tonavan.” Kolmekymmentävuotisen sodan aikana (1618 – 1648) suomalaiset sotilaat saivat ensi kerran maistaa kahvia. Kahvista, tuosta virkistävästä juomasta, tuli seuraavien kahden vuosisadan aikana tunnettu nautinta-aine Euroopassa.
Suomeen kahvi rantautui 1700-luvun alussa. Suomeen tuotiin tullitilaston mukaan vuonna 1753 kahvia vain 75 naulaa. Suomi kielsi kahvin tuonnin vuosina 1756 – 1761. Kuitenkin kahvi oli vallannut maan 1800-luvulle tultaessa. Sanottiin, että länsirannikolla 1850 kahvia juotiin mökissä kuin mökissä.
Savossa ja Karjalassa kahvinjuonti yleistyi kaupungeissa samaa tahtia kuin muualla maassa. Maaseudulla kahvinjuontiin totuttiin hitaammin. Raja-Karjalassa kahvi syrjäytti ”sajun” eli teen vasta 1900-luvun alussa.
Kahvia tuotiin maahan ”pyöninä” raakakahvina. Sitten kahvi paahdettiin joko paahtimossa tai kotona. Kotona paahdettaessa tarvittiin rännäli. Kahvi voitiin paahtaa myös leivinuunin jälkilämmössä uunipellillä, pata tai paistinpannukin soveltui paahtamiseen.
Rännälit (Itä- ja Keski-Suomessa), rännärit (Länsi-Suomessa) olivat aluksi sepän tekemiä pyöritettäviä. Osuuskauppa Arinan myyntiluettelossa vuodelta 1910 on kuva ns. hyrskytettävästä rännälistä, jota nainen käyttää hiilloksen yllä.
Minun rännälini oli tällainen hyrskytettävä. Rännäli oli siitä hyvä laite, että siinä saattoi sota-aikana paahtaa kahvin korvikkeina käytettyjä juureksia, herneitä ja viljaa. Kahvin korvikkeena ja vastikkeena kokeiltiin erilaisia kasviksia ja juuria. Tällä rännälillä on tehty vastikkeita ainakin porkkanoista, voikukanjuurista, punajuurista, herneistä, viljoista – melkein kaikesta, mikä antoi väriä veteen. Äitini kokeili omenansiemeniä ja tammenterhoja, mutta niistä tuli hänen mielestään yskänlääkkeen makuista kahvia.
Rännälillä paahtaminen oli tarkkaa puuhaa. Oli oltava koko ajan varuillaan, että pyönät paahtuivat kauniin ruskeiksi mutta eivät palaneet. Palaneista pyönistä tuli kitkerä kahvi, samoin tapahtui korvikkeille. Paahtamisen tuloksen piti olla kauniin ruskea, kahvinruskea sanottiin.
Paahtamisen jälkeen, heti kun paahdettavat olivat jäähtyneet, ne oli jauhettava, koska huoneen lämmössä ne ”nahkautuivat” eivätkä olisi jauhautuneet.
Sota-ajan jatkuessa teollisuus teki omia vastikkeitaan ja korvikkeitaan. Pietarsaaren sikuritehdas valmisti sikurijuuresta pyöreitä sormen paksuisia tankoja, joilla saatiin kahviin väkevyyttä.
Lisää tietoa: Aake Jermo: Kun kansa eli kortilla, 1974 Toivo Vuorela: Suonalainen kansankulttuuri, 1974 Meri ja Untamo Utrio: Pois pula, pois puute kun Suomi selviytyi, 1994.
Neuvostonkukkulat sijoittuvat Juhani Ahon kadun, Kalevalankadun, Sibeliuksenkadun ja Karppasentien väliin jäävälle metsäiselle alueelle. Nimensä kukkulat ovat saaneet sota-aikana, jolloin siellä sijaitsi ilmatorjuntapatteri. Patterin kaivanto on maastossa vieläkin nähtävissä.
Talvisodan aikana Kuopion ilmapuolustus oli retuperällä. Ei täällä ollut yhtään ilmatorjuntatykkiä. Tykkejä saatiin vasta jatkosotaan. Kasarmilla oli kuitenkin ilmatorjuntakonekiväärikomppania numero 7, ja se harjoitteli juuri Neuvostonkukkulan maastossa.
Patterinkatu, joka oli saanut nimensä tuota kukkulalla olevasta ilmatorjuntapatterista, muuttui myöhemmin Kalevalankaduksi. Yhteiskoulua alettiin rakentaa viisikymmentäluvun alussa, metsä hakattiin ja katujen päät yhdistettiin. Sotaan viittaava nimi poistettiin. Minun osoitteeni kirjoitettiin nyt Kalevalankatu 61, kun se oli ollut aikaisemmin Patterinkatu 17.
Nykyisen Sibeliuksenkadun yläpuolella kulkevan lenkkipolun takana olevassa painanteessa oli sotilailla majoitusalue telttoineen. Suuren petäjän kylkikaarnaan oli kaiverrettu molemmille puolille suurikokoinen numero 7 osoittamaan, mistä joukko-osastosta sotilaat olivat. Jatkosodan aikana pahvitelttoja oli alueella useita. Ne sijaitsivat lähellä Patakukkulaa, joka on nykyisen Pekka Halosen kadun päästä lähtevän polun vasemmalla puolella. Patakukkulalla oli viestikorsu, jonka paikka on maastossa näkyvissä, tosin kaikenlaisella rojulla täytettynä.
Valtakatu, nykyisin Pekka Halosen katu, päättyi tuolloin ampumaradan porttiin ja sotilaiden harjoitusalue alkoi. Tosin Linnanpellon ja Asemanrinteen väki laidunsi siellä lehmiään ja hevosajurit hevosiaan. Ampumaradan portin kautta kulki päivittäin satoja sotilaita ja muutakin väkeä ja me pojat aukaisimme porttia. Saimme sotilailta hylsyjä ja vanikkaa ja siviileiltä kymmenpennisen tai hilkun (=piikki, helsinkiläisittäin vanha 2,5-penninen).
Ampumaradan portilta tie jatkui Saarijärvelle, Saarijärven Savolaan. Matkalla oli kuitenkin paljon mielenkiintoista. Sotilaiden harjoitusalue ulottui pohjoisessa junarataan, idässä Kallantiehen. Pappilanlampi, Pitkälampi ja Saarijärvi sekä joitakin pieniä lampia Kallantien varressa mahtui harjoitusalueen sisään. Pappilanlammen eli Maljalammen pohjoispuolella olevalle harjulle oli rakennettu puolustuslinja. Pioneerikomppania sen rakensi, ja sitä sanottiin pioneerityömaaksi. Pioneerityömaa, bunkkeri, asemakaivannot ja kuusiriukujen tukemat juoksuhaudat päättyivät panssaritykkiasemaan. Tämä tykkiasema oli kolmiossa, jossa moottoritien ramppi kohtaa Kelloniementien, siinä on pieni kuusikko. Asema oli maahan kaivettu, puilla tuettu, ja ampumasuunta oli Kallantielle.
Pappilanlampi eli Maljalampi oli 1950-luvulla puolta suurempi kuin nykyään. Moottoritie SUJJAAS vei lammesta puolet.
