Rännäli

Kirjoittanut Raimo Vihonen

”Poikia on haudattu Balkanin santaan, toiselle puolelle Tonavan.” Kolmekymmentävuotisen sodan aikana (1618 – 1648) suomalaiset sotilaat saivat ensi kerran maistaa kahvia. Kahvista, tuosta virkistävästä juomasta, tuli seuraavien kahden vuosisadan aikana tunnettu nautinta-aine Euroopassa.

Suomeen kahvi rantautui 1700-luvun alussa. Suomeen tuotiin tullitilaston mukaan vuonna 1753 kahvia vain 75 naulaa. Suomi kielsi kahvin tuonnin vuosina 1756 – 1761. Kuitenkin kahvi oli vallannut maan 1800-luvulle tultaessa. Sanottiin, että länsirannikolla 1850 kahvia juotiin mökissä kuin mökissä.

Savossa ja Karjalassa kahvinjuonti yleistyi kaupungeissa samaa tahtia kuin muualla maassa. Maaseudulla kahvinjuontiin totuttiin hitaammin. Raja-Karjalassa kahvi syrjäytti ”sajun” eli teen vasta 1900-luvun alussa.

Kahvia tuotiin maahan ”pyöninä” raakakahvina. Sitten kahvi paahdettiin joko paahtimossa tai kotona. Kotona paahdettaessa tarvittiin rännäli. Kahvi voitiin paahtaa myös leivinuunin jälkilämmössä uunipellillä, pata tai paistinpannukin soveltui paahtamiseen.

Rännälit (Itä- ja Keski-Suomessa), rännärit (Länsi-Suomessa) olivat aluksi sepän tekemiä pyöritettäviä. Osuuskauppa Arinan myyntiluettelossa vuodelta 1910 on kuva ns. hyrskytettävästä rännälistä, jota nainen käyttää hiilloksen yllä.

Minun rännälini oli tällainen hyrskytettävä. Rännäli oli siitä hyvä laite, että siinä saattoi sota-aikana paahtaa kahvin korvikkeina käytettyjä juureksia, herneitä ja viljaa. Kahvin korvikkeena ja vastikkeena kokeiltiin erilaisia kasviksia ja juuria. Tällä rännälillä on tehty vastikkeita ainakin porkkanoista, voikukanjuurista, punajuurista, herneistä, viljoista – melkein kaikesta, mikä antoi väriä veteen. Äitini kokeili omenansiemeniä ja tammenterhoja, mutta niistä tuli hänen mielestään yskänlääkkeen makuista kahvia. 

Rännälillä paahtaminen oli tarkkaa puuhaa. Oli oltava koko ajan varuillaan, että pyönät paahtuivat kauniin ruskeiksi mutta eivät palaneet. Palaneista pyönistä tuli kitkerä kahvi, samoin tapahtui korvikkeille. Paahtamisen tuloksen piti olla kauniin ruskea, kahvinruskea sanottiin.

Paahtamisen jälkeen, heti kun paahdettavat olivat jäähtyneet, ne oli jauhettava, koska huoneen lämmössä ne ”nahkautuivat” eivätkä olisi jauhautuneet.

Sota-ajan jatkuessa teollisuus teki omia vastikkeitaan ja korvikkeitaan. Pietarsaaren sikuritehdas valmisti sikurijuuresta pyöreitä sormen paksuisia tankoja, joilla saatiin kahviin väkevyyttä.

Lisää tietoa:
Aake Jermo: Kun kansa eli kortilla, 1974
Toivo Vuorela: Suonalainen kansankulttuuri, 1974
Meri ja Untamo Utrio: Pois pula, pois puute kun Suomi selviytyi, 1994.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *