Kirjoittanut Raimo Vihonen
Muuan Hakkarainen-niminen mieshenkilö oli vuokrannut Kuopion maaseurakunnalta tontin rakentaakseen siihen talon perheelleen. Tontti sijaitsi maalaisten hautausmaan vierellä Linnanpellolla.
Lienee paikallaan selventää hiukan Kuopion kaupunkikuvaa Linnanpellon osalta. Kaupungin alue ulottui tuohon aikaan Patterinkadun, nykyisen Kalevalankadun, itälaitaan. Kadun länsipuoli oli maaseurakunnan aluetta.
Hakkarainen aloitti rakentamisen, sai sokkelin valmiiksi ja sokkelin keskelle kaivon. Hakkarainen oli tiennyt tonttia valitessaan, että paikalla oli lähde, juuri tämä ratkaisi valinnan.
Toinen syy oli naapurissa asuva Junnon perhe. Hakkaraisen alapuolella oleva tontti oli niin vetinen, ettei siihen kukaan rakentaisi. Hakkaraisen valinnan pääsyy taisivat sittenkin olla hiljaiset naapurit. Hakkarainen sanoikin hänellä olevan naapurit, jotka eivät paljon huutele.
Kohtalo, tuo arvaamaton, puuttui peliin, ja syttyi sota. Hakkarainen joutui sinne, missä muutkin samanikäiset miehet olivat. Hän haavoittui leukaan Sallan taistelussa, kun venäläiset yrittivät mennä Ouluun. Vuorokauden hangessa haavoissaan maatessa häneltä paleltuivat molemmat pikkusormet. Lääkärit korjasivat leuan ja sanoivat, että onneksi ei mennyt liipaisinsormi. Lyhyen rauhan jälkeen alkoi uusi sota, ja Hakkarainen kutsuttiin mukaan. Viimeinen koitos oli Ihantalan pelloilla. Hakkarainen joutui taas sotilassairaalaan, nyt hermojen takia. Torjuntavoitto Talissa ja Ihantalassa ei saanut Hakkaraista entiselleen. Aikanaan sairaalassa olo päättyi ja Hakkarainen pääsi kotiin.
Jussi Lassi Lajunen tuli Hakkaraiselta kyselemään, aikoivatko Hakkaraiset jatkaa rakentamista vai voisiko sopimuksen siirtää jollekin toiselle. Vastausta kappalainen ei kysymykseensä saanut.
Talon sokkelin seutu oli sodan aikana alkanut kasvaa lepikkoa ja pajua. Linnanpellon pojat keksivät sokkelin paikan oivalliseksi puks-sodan paikaksi. Siellä oli piilopaikkoja sokkelissa ja pihalla olevien rakennusjätteiden takana.
Puks-sota oli sellainen piiloutumisleikki, jossa aseina olivat leikkipyssyt, omatekoiset tai kaupasta ostetut. Aseeksi kävi myös keppi, jolla voi osoittaa vastapuolen pelaajaa, vastapuolen sotilasta. Ensin jaettiin pojat – joskus mukana oli myös tyttöjä – kahteen joukkueeseen. Linnaketta, sokkelia, puolustavat asettuivat piiloihinsa ja hyökkäävä puoli piiloutui pensaisiin aloittaen hiipimisen linnaketta kohti. Kun joko hyökkääjä tai puolustaja havaitsi vastustajan ja tunnisti hänet, hän huusi vastustajan nimen ja sanoi ”puks”, esimerkiksi ”Raimo puks” tai ”Vippana puks”. Tunnistamista vaikeutettiin vaihtamalla pipoja ja pusakoita. Jos tunnistus oli osunut oikeaan, ammuttu nousi piilostaan ja oli pelistä pois. Monta kertaa tunnistus meni pieleen. Silloin huudettiin ”ohi” tai oltiin hiljaa ja odotettiin, että tunnistaja nostaa päätään ja saa osuman. Sotaa jatkettiin niin kauan kun pystyssä oli yksikin mies. Välillä vaihdettiin linnakkeen puolustajia ja saatettiin vaihtaa sääntöjäkin. Usein puks-sota päättyi nahisteluun, joskus jopa tapeltiin sodan päätteeksi.
Viisikymmentäluvun alussa Hakkarainen luopui tontin hallinnasta. Armas Savolainen tuli tontin haltiaksi. Hän rakensi tontin itälaidalle pienen parakin perheensä väliaikaiseksi asunnoksi. Savolaisella ja hänen vaimollaan Martalla oli kolme poikaa ja taisi olla tyttökin. Pojat olivat Mauno, Martti ja Heikki, tytön nimeä en muista. Savolainen rakensi sokkelin paikalle omakotitalon ja kunnosti sokkelin sisällä olevan kaivon. Martta-rouva kehuikin naapureille, ettei mistään saa niin hyvää kahvivettä kuin heidän kaivostaan.
Kun nyt kuusikymmentä vuotta myöhemmin muistelen noita aikoja, varmaankin elän ne ajat uudestaan. Viime yönä näin unen, jossa Savolaisen Heikki tuli käsillä kävellen Kallan kaupalle, jossa poikajoukko mietti, mitä tehtäisiin tänään. Ahosen Hinttu sanoi toiselle Heikille: ”Kävelisit sinäkin jaloilla niin kuin ihmiset.” Heikki vastasi: ”Säästän kenkiä.”