Kirjoittaja Raimo Vihonen
Melkein jokaisessa talossa Linnanpellolla ja Asemarinteellä asui joku, joka sai toimeentulonsa Valtionrautateiltä. Oli veturinkuljettajia ja -lämmittäjiä, vaihdemiehiä sekä asemamiehiä ja konduktöörejä. Konepajalla työskenteli sorvareita, aarporareita, korjausmiehiä ja monenlaisia ammattimiehiä.
Monen pojan haaveena 1950-luvulla oli päästä VR:lle oppipojaksi tai kouluun, koulutettavaksi veturinkuljettajaksi tai -lämmittäjäksi. Muistini mukaan siellä Kuopion konepajalla oli myös jonkinasteinen konepajakoulukin.
Talon, josta tuli 1947 kotini, oli omistanut veturinkuljettaja Kalle Savolainen Hilja-vaimonsa kanssa. Tontilla oli kaksi taloa, äitini osti pienemmän. Sain joskus olla Kalle-sedän kanssa ”veturin päällä”, niin kuin hän sanoi.
Rataosasto antoi työtä lähiseudulla myös sellaisille, joilla ei ollut erikoisosaamista. Topparoikat rakensivat kesäisin rataa ja talvella oli radalla lumityötä.
Valtionrautateiden Kuopion konepaja sai perustamiskäskyn Venäjän keisarilta v.1885, ja se lakkautettiin v. 2002. Suurimmillaan konepajan työntekijämäärä oli yli 400 (1949 – 1952). Sodan aikana toimintoa siirrettiin Etelä-Suomesta Kuopioon. Valtionrautateiden palveluksessa oli Kuopiossa ja lähialueilla v. 1951 noin 580 miestä ja naista. Jos perheessä oli isä, äiti ja kaksi lasta, päästään lukuun, joka oli mittava kaupungin väkilukuun verrattuna.
Veturinkuljettaja Savolaisen lisäksi tunsin Linnanpellon asukkaita, jotka olivat rautateillä töissä. Eräs oli Piilosen ukko konepajalta, hän asui Killisenkadun päässä vastapäätä sokeainkoulua. Häneen tutustuin kesällä 1953, kun rupesin kantamaan Savo-lehteä Linnanpellolle ja Rikkaidenrinteelle. Ensimmäisenä aamuna kuuden jälkeen hän oli menossa työpaikalleen VR:n konepajalle. Vastaan tullessaan hän sanoi minulle: ”Närhin poika toi sen ylimääräisen lehden minulle ja minä vien sen mennessäni VR:n ruokalaan. Kyllä minulle tulloo lehti kotiin.”
Ilpo Närhi kantoi Savo-lehteä ennen minua. Tiesin varmasti, ettei Piiloselle tullut ainakaan Savo-lehteä. Annoin ylimääräisen lehden Piiloselle sinä aamuna ja seuraavinakin, koska meille tuli Savo kotiin tilattuna, kannoin sen viimeisenä kotiin mennessäni. Ylimääräinen lehti oli tarkoitettu lehdenjakajalle.
Siirryttyäni seuraavana vuonna kantamaan Savon Sanomia, sain neuvoteltua kaksi ylimääräistä lehteä, joista toisen kannoin Piilosen postilaatikkoon ja toisen vein kotiin. Savon Sanomat kannettiin tuntia aikaisemmin, joten en tullut enää Piilosta vastaan hänen työmatkallaan. Monta vuotta myöhemmin Piilonen tuli minua vastaan Räisän kaupan portailla. Hän sanoi minulle: ”Nykyisin eivät edes lehdenjakajat kunnioita meitä vanhempia, toista se oli viiskytluvulla.”