Kirjoittaja: Raimo Vihonen
Oli varhainen tyyni kesäaamu, kun yli seitsemänkymmentä vuotta sitten näin Sinut ensi kerran laivasta Kallavedeltä ja ihastuin. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä.
Vuosia myöhemmin tutustuttuani Sinuun paremmin ihailin kaunista kumpuilevaa profiiliasi. Nuoruudessani opin Sinua rakastamaan. Sinun sielusi oli minun, ja me hengitimme samaa ilmaa. Sydämemme sykkivät samaan tahtiin. Murehdin Sinun murheitasi ja riemuitsin kanssasi menestyksen hetkistä.
Luonnossa kulkiessa huusin tai supattelin: vertaistasi ei ole muualla maailmassa. Kun lapsesi, meidän lapsemme, kasvoivat, opetin heitäkin rakastamaan Sinua kuin Äiti-maata rakastetaan. Uskoakseni he rakastavat kaikkea mitä Sinussa on ja tulevat aina rakastamaan.
Voimani päivinä tutustuin moniin Sinun kaltaisiisi, mutta en heihin rakastunut. Sitä en kiellä, ettenkö olisi heihin ihastunut. Mutta kaipasin aina Sinun luoksesi, niin kuin ensi rakkauden luokse kaivataan. Olin edelleen rakastunut Sinuun.
Miehuuteni päivinä kiersin maailman meriä ja maita, sain nähdä miljoonakaupunkeja. Aina kuitenkin Sinun kuvasi säilyi muistissani. Ummistaessani silmäni Sinä olit selvänä kuvana edessäni, ja miksi et olisi ollut, olinhan Sinuun rakastunut ikuisesti.
Nyt vanhetessani tiedän, että onhan Sinussa omat vikasi niin kuin meissä kaikissa. Vikasi eivät kuitenkaan vaikuta meidän väliseemme suhteeseen. Vakuutan käsi sydämellä rakastavani Sinua ainakin yhtä paljon kuin nuoruuden huimina päivinä. Ymmärrän myös sen, ettei aivan viatonta ole kuin syntymätön. Sinä rakkaani synnyit niin kauan sitten, että väkisinkin mekkosi helmat ovat jossain vaiheessa saattaneet tahriintua.
Rakkaani. Minä kuiskaan ja minä huudan.