Kirjoittaja Raimo Vihonen
Poikia polvihousuissa, polvet verillä ja säärissä variksenvarpaat. Matalia puutaloja, kaikissa ei eds maalia seinissä. Elinpiiri oli suppea ja Rättimäki kuin ulkomailla. Kaksi kirkkoa ja neljä elokuvateatteria. Kirkkopuiston kautta mummolaan Tuovilanmäelle ja sataman ohi Väinölänniemelle. Ampumaradan metsä ja Pappilan lampi, siinä se oli minun lapsuuteni Kuopio.
Matalia vilsoja ja pillilahkeisia housuja, vaseliiniilla jalkaan vedettäviä. Teräväkärkisiä kenkiä ja nahkaisia niittipuseroita. Surinasussuja ja pärinä poikia. Moottoripyörät olivat Javoja. Hätäiset ensisuudelmat. Kaupunki alkoi muuttua, kivitaloja kohosi Linnanpellolekin. Kuljettiin marskalla Kauppakadulla museon puolta ylös Saastamoisen kulmalle ja kirkon puolta alas Maaherrankadulle. Tätä rataa koko ilta, joka ilta. Myöhemmin kääntöpaikka oli elokuvateatteri Palatsilla. Tori kuljettiin kulmasta kulmaan. Kaupunkini oli laajentunut eikä pelätty enää mennä saatolle Niiralaankaan. Se oli silloin kun oltiin nuoria.
Tuli miehuus, työikä, kiire ja tressi. Perhe ja lapset. Kaupunki muuttui kiihtyvällä vauhdilla. Saastamoisen kulma purettiin. Torin ympäristö muuttui. Kaupungintalo, kauppahalli ja lyseo uhmasivat aikaa ja muutosta. Tori pysyi vaikka eräs kaupunginjohtaja nimittikin sitä venäläiseksi lentokentäksi. Nauhakaupunki laajeni etelään ja pohjooiseen.
Eläkeikä ja sai tehdä mitä halusi, kiireitä piisasi. Eläkeläiset halusivat muuttaa keskustaanja satamaan. Tuli lama ja tuli konkursseja. Satamassa olevia kiinteistäjä ei enää tarvittu, paikalle rakennettiin asuntoja, Ei ollut enää nuoruuden Maljapuroa eikä Linuria.
On kuitenkin yhä laajeneva Kuopio. Minun kaupunkini, joka kasvaa vielä senkin jälkeen kun minua ei enää ole, olen Tikkulan takana tai tuhkana tuulessa.