Kirjoittaja Raimo Vihonen
Martti Merenmaan tapasin ensi kerran ollessani juoksupoikana PoSaRassa, Pohjois-Savon Rautakaupassa. Menin korjaamaan Artturi Pulkkisen vastaanottohuoneen lasia, jonka Liisa Pulkkinen oli äkäpäissään rikkonut. Minun kitatessani ruutua aulaan astui mustaan takkiin pukeutunut vanhempi mies kirja kädessään. En kiinnittänyt hänen huomiot, kun hän meni tohtorin huoneeseen. Miehen poistuttua tohtori kysyi minulta: ”Tunsitko miehen?” Puhdistin päätäni. Tohtori sanoi: ”Sehän oli Mestari Martti.” Kittasin lasin, sain maksun ja unohdin ”Mestari Martin”.
Laseja särkyi vastaanottohuoneesta usein, ja jouduin niitä kittailemaan. Erään kerran kuulin, kun Liisa jementi Artturille Mestari Martin lähdettyä: ”Tuokin käy vain pirtureseptin takia, ei sillä mitään tautia ole.” Artturi vastasi: ”Hoida sinä hampaita, et ymmärrä kuitenkaan ihmisten sairauksista mitään.” Olin ymmärtävinäni, etteivät heidän välinsä olleet oikein lämpimät.
Silloin viisikymmentäluvun alussa lukuharrastukseni keskittyivät Tex Willeriin, Pecos Billiin ja muihin sarjakuvajulkaisuihin. Vuoksikymmenen loppuun mennessä olin, kirjastonhoitaja Huttusen mukaan, lukenut kaikki Jack Londonin seikkailukirjat, jotka olivat Kuopion kirjastossa. Lukumäärä taisi olla 77 kirjaa. Myöhemmin opin lukemaan kaunokirjallisuutta, Merenmaatakin.
Merenmaan teoksiin tutustui kuusikymmentäluvun puolivälissä Kuopion kansalaisopiston kirjallisuuspiirissä. Martti Merenmaa oli luvannut tulla esittelemään teoksensa Rujo Viljami ja nainen. Kansalaisopiston kirjaston Konttisen vintille ei tullut Merenmaa, vaan tuli hänen vaimonsa Hellin Karjala. Hän puhui vienolla ja hiljaisella äänellä vastaillen esittämiimme kysymyksiin. Hän näytti käsinkirjoitettuja liuskoja, joihin oli tehty korjauksia hennommalla käsialalla. Aapeli Huuskonen kysyi Hellin Karjalalta, olivatko korjaukset hänen tekemiään. Hellin kuittasi kysymyksen olankohautuksella. Hellin Karjala piti esittelyjä muistakin kuopiolaisista kirjailijoista. Minulla on Merenmaan omistuskirjoitus Rujo Viljami –kirjassa. Hellin Karjala sen hankki. Se onkin toinen juttu.
Pääsin sitten aikanaan tiskin taakse rautakauppaan ja sain hoidettavaksi maalihyllyt. Maalihyllyjen edessä seisoi usein mies mustassa takissa ja odotti Ville Niutasta. Mies meni tiskin ääreen vasta sitten, kun Villellä ei ollut muita asiakkaita. Kaupantekokin oli hiukan kummalista. Mustatakkinen mies vain nyökkäsi. Ville kääräisi pullon paperiin ja mies maksoi sen, Ville vei rahat kassalle, mustatakkinen mies poistui. Ville Niutanen oli Viipurin poikia, pelannut ennen sotia jääpalloa Viipurin Reippaassa. Villellä oli muitakin kummallisia asiakkaita.
Korvikealkoholista
Pulituuri oli kiillotusaine, jolla kiillotettiin selluloosalakalla käsitellyt pinnat. Rannanremmit, puliukot, rappioalkoholistit – millä nimillä heitä kutsuttiinkaan. He käyttivät pulituuria siten, että sen joukkoon laitettiin suolaa, sitten pulloa hölskytettiin. Jotkut sanoivat kuulleensa, kuinka he lauloivat: ”Rakastaako Jeesus meitä, rakastaapa tietenkin. Ollaankos me enkeleitä, ollaanpa tietenkin.” Hölskytettiin niin kauan, että kiintoaine paakkuuntui pullon pohjalle ja sprii oli valmis sekoitettavaksi joko veteen tai Talstin sittikseen.
Tenttu eli denaturoitu sprii oli ensin sinistä väriltään, myöhemmin muuttui punaiseksi. Värimuutoksen jälkeen rannanremmi pyysi punaista tenua, kun uskoi, ettei se aiheuta sokeutta eikä hullua humalaa.
Sininen väri oli helppo poistaa talvella, kun tenttua valutettiin pakkasella ratakiskoa pitkin. Tämän konstin olivat sodassa käyneet miehet oppineet puhdistaessaan ”rommelia ja telaketjua”, jotka olivat saksalaisten jäähdytysnesteitä.
Pienenä poikana kuljettiin laivarannan kautta Väinölänniemelle leikkikouluun ja ihmeteltiin pulloja, joissa oli pyöreä pallo sisällä. Nyt on tieto, että ne olivat pulituuripulloja, puliukkojen jäljiltä.